Posted at 14:37h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Huhhuh, miten se vetikin akan niin naatiksi semmonen kolmen päivän koulurypistys. Mulla oli tosiaan ke-pe ensimmäiset aloittamani YAMK-koulutuksen lähiopetuspäivät Tampereella ja perjantai-ilta ja eilinen menikin sitten ihan vaan aivoja tuulettaessa.
Ehdin jo tässä tammikuun alussa kiroilla mielessäni, että miksi ihmeessä mä taas hakeuduin opiskelemaan ja mietiskelin hirveästi sitä, että jaksanko mä sitten kuitenkaan keskittyä näihin opintoihin. Ahdistus oli siis melkoisesti pinnassa myös tuonne lähijaksolle mennessä ja keskiviikon ja torstain lähinnä vaan hoin mielessäni, että "voipaskavoipaskavoipaska".
Ensimmäinen nelituntinen luento oli lähinnä kidustusta ja paikallaan pysyminen ja keskittyminen tuntui ihan mahdottomalta. Olo oli kuin ekaluokkalaisella, jolle pulpetissa istuminen on ihan uutta. Välillä mietin myös, että miten ihmeessä nämä käsitellyt asiat voisivat ikinä liittyä omaan työhöni. Olen niin tottunut opiskelemaan puhtaan konkretian kautta (valokuvausopinnoissa tehtiin eikä mietitty teorioita), että leijuminen jossain johtamisen ja strategioiden teorioissa tuntuu aluksi hölmöltä ja vieraalta.
Mun innostuksen ja mielenkiinnon herätti kuitenkin onneksi kolmas opetuspäivä. Liiketalouden tutkiminen ja kehittäminen -nimisen opintojakson opettaja osoittautui niin mukaansatempaavaksi ja meidän opiskelijoiden kehitystehtävistä innostuneeksi tapaukseksi, että sai kylvettyä tiedonjanon minuunkin ja unohtamaan siihen saakka velloneen katumuksen opiskelujen aloittamisesta.
Avainasemassa pelon ja ahdistuksen vaihtumisessa innostukseen olivat ne monet oivallukset joita perjantain luento onnistui minussa sytyttämään. Löysin mm. monista omaan työhöni liittyvistä pienistä asioista suurempia syy-seuraus -suhteita ja tajusin, että mielessäni pyörivä kehitystehtävän idea saattaakin olla hyödyllisempi kuin kuvittelinkaan.
Ekana päivänä koko opintojen parhaalta asialta tuntui tää Kelan ateriatukikortti. Hiemanko säästyy rahaa kesälläkin, kun työpaikan vieressä on opiskelijaravintola!
Kun vielä keskiviikkona TAMKiin suunnatessa mietin, että miksi ihmeessä mä taas lähdin opiskelemaan, niin perjantaina sieltä pois lähtiessä olin iloinen ja innoissani, että olin näin päättänyt tehdä. Toki sitä stressiä ja mahdanko mä pärjätä -huolta on ilmassa edelleen, mutta tärkeintä, että löysin innostuksen ja kiinnostuksen. Kaikista tutkielmista ja esseistä selviytyminen kuitenkin vähän rassaa, sillä siitä on lähes kymmenen vuotta, kun olen viimeksi joutunut jotain tämän tyyppisiä kouluhommia tekemään. Tuntuu siis tosi vieraalta alkaa kahlaamaan kirjoja ja analysoimaan asioita kirjallisesti.
Mutta kai tää tästä helpottaa sitä mukaa kun vaan tekee niitä tehtäviä. Siinä ne hukassa olevat opiskelutaidot sitten pikku hiljaa palautuu. Jospa joskus huhtikuussa ei tunnu enää niin kamalalta kuin nyt.
Tässä keväässä onkin nyt hyvää se, että mulla on ainakin toistaiseksi hyvin maltillisesti töitä tiedossa, joten voin ehkä ihan oikeasti keskittyä näihin opintoihin sen sijaan, että huhkisin koulutöitä kasaan aamuyön tunteina täysien työviikkojen lomassa. Yritän siis valaa uskoa itseeni, että hyvin tää menee, kyllä mä selviin, kyllä mun äly, taidot ja jaksaminen riittää oikein mainiosti.
Nyt mä oikeasti haluaisinkin jo tutustua tarkemmin aiheeseen prosessianalyysi ja aloittaa ensi jaksolle palautettavien tehtävien tekemisen, mutta en voi, sillä eka pitää keskittyä töihin. Huomenna nimittäin jatkuu taas #Evek -kuvaukset ja mulla on vielä läjä kirjoitettavaa tämän päivän aikana. Eli nyt pitää onnistua putsaamaan päästä sellaiset asiat kuin innovaatiojohtaminen, tutkimusstrategia, benchmarking sun muut ja kääntää aivot läppäasentoon!
Onko siellä muita, jotka aloittivat uusia opintoja nyt vuoden alussa? Mitkä fiilikset?
