En viitsinyt pakata uusia pupu-kenkiäni mukaani tänne pohjoisen pakkasiin, vaan luotin suosiolla karvavuorisiin talvikenkiin, koska sääennusteen pakkaslukemat alkoivat jopa kolmosella. Ehdin kuitenkin käyttämään pastellisia pitkäkorvia yhden päivän ennen reissuun lähtöäni ja muistin napata myös asukuvat.

Muistan kuinka isäni tapasi sanoa, että "varo, ettei tuu niska kipeeksi", kun kotona asuessani näki minun ihastelevan uusia kenkiäni. Usein perään esitettiin vielä kysymys, että "raskitko edes yöksi riisua?". Näiden kohdalla teki kyllä vähän tiukkaa ja pistinkin ne sitten loppujen lopuksi säilöön makuuhuoneen lipaston päälle, jotta ovat edes lähellä. 😀

.

Tällainen harmaiden ja vaaleanpunaisten sävyjen sekasotku tällä kertaa. Vaaleanpunainen kashmirhuivi ja Riikasta ostamani vanhan roosan väriset mohair-käsineet jatkavat kenkien herkistelylinjalla ja samaan sävymaailmaan uppoaa näköjään näppärästi oma naamakin. Onneksi edes pirteän pinkki neulepanta hieman piristää ja saa pärstän erottumaan. 😀 Panta on joulukuinen ostos Katri Niskaselta. Tajusin joku kerta pipoa päähäni sovitellessa, että ne nyt ei vaan ole tämän nutturakampauksen kavereita, joten panta oli korvieni lämpimänä pysymisen kannalta erittäin tarpeellinen hankinta. Jos panta kiinnostaa, niin se löytyy nyt Katri Niskasen alesta!

Tarvitsin postireissulle jonkin tilavan kassin, joten kaivoin kaapin pohjalta siellä pitkään käyttämättämänä lojuneen ikivanhan Marimekon kassin. Ostin laukun kesällä 2000 ylioppilas-rahoistani. Olin himoinnut pinkkiä veskaa jo koko kevään, mutta kun se oli niin hurjan kallis. En tarkkaan muista, mutta monta sataa markkaa!

Kun yo-juhlien sivutuotteena sitten rahaa tuli oikein pari tuhatta, tunsin itseni niin rikkaaksi porhoksi, että saatoin eka kertaa elämässäni ostaa omilla rahoilla tuollaisen kalliin merkkituotteen. Ja kylläpä on kyseinen Mari-kassi palvellut ahkerasti vuosikausia niin kauppakassina, viikonloppulaukkuna kuin rantakassinakin. Pitäneekin muistaa ottaa kassi taas ahkerampaan käyttöön jahka sitä ensin hieman puhdistan. 

neulemekko – Benetton / bomber -Gina Tricot / kengät – Minna Parikka / takki – Cubus / kaulaliina – Ellos / panta -Katri Niskanen / pinkki laukku -Marimekko / nahkalaukku – Diesel

Jos maanantaina tarkeni Porissa vielä tuolleen hamosessa ja yksillä villasukkiksilla, niin vähän on toinen meininki ollut viime päivät täällä Kainuussa. Onneksi paikallisen vaatekaupan alenurkasta löytyi mulle keskiviikkona ihan mahtavat Marc O'Polon neulehousut, joissa on 45% villaa ja 45 % puuvillaa. Ne yhdessä merinovillasukkisten tai paksujen legginssien kanssa ovat olleet oikein oiva pakkasvaate. Ja mä niin odotan, että pääsen pukemaan housut noiden pupujen kanssa, kun pääsen kotiin!


Mä olen ihan hirvittävän monta kertaa jonkin ihastuttavan laukun tai hurmaavien kenkien äärellä käynyt itseni kanssa keskustelua, että olenko mä sellainen ihminen, joka pystyy laittamaan monia satoja euroja vaikkapa yhteen veskaan. Yhtäkin Longchampin laukkua muistan hipelöineeni ja peilailleeni itseäni se käsivarrella varmaan kymmenen kertaa, mutta ei vaan ikinä antanut luonto periksi ostaa. Ei edes siinä vaiheessa, kun alunperin 750 € maksanut laukku olisi irronnut alesta alle neljällä sadalla. En edelleenkään löytänyt itsestäni sitä ihmistä, joka kykenisi laittamaan tuollaisen summan rahaa laukkuun. En siitäkään huolimatta, että ostos ei olisi ollut tuolla hetkellä kiinni rahasta. Laukku oli kaunis, käytännöllinen ja laadukas, mutta tiesin, että löytäisin samoja ominaisuuksia edullisemminkin.

Hinta-kipukynnykseni on aika pitkään kulkenut monissa pukeutumiseen liittyvissä asioissa n. 200 € kieppeillä. Ostin viime keväänä siihen astisen elämäni kalleimmat kengät ja pulitin niistä -50% alessa 180 €. Kassalla hieman hengästytti. Kallein laukkuni ikinä maksoi muistaakseni alennuksen jälkeen 220 € ja sitäkin kyttäsin kuukausitolkulla. Näitä ostoksia hintavampia hankintoja vaatekaapissani ovat ainoastaan pari nahkatakkia. 

Ja miksikö kirjoitan hintakipurajoistani? Koska mä just tein just alennusmyynneistä hankinnan, joka oli mun mittapuulla kallis ja ylitti aiemmat rajani koskien järkeviä hintoja. Tuli nimittäin ostettua Minna Parikan vaaleanpunaiset pupukengät.  (Se kummat kengistä valitsin,selviää postauksen lopussa) Vaaleanpunaisten kiiltonahkakenkien alkuperäinen hinta oli 395 € ja se sai minut jättämään puput kauppaan soviteltuani niitä syksyllä ensi kertaa. En tuolloin myöskään osannut päättää, kummat olivat ihanammat, matalat maiharit vai korkonilkkurit.

Kun joulun jälkeen ekana arkena sitten meiliin kolahti ilmoitus Parikan alennusmyyntien alkamisesta surffasin samointein nettikauppaan. Matalat maiharit oli koossani loppuun myyty, mutta korollisia nilkkureita oli jäljellä yksi pari -30% alennuksella. Muhun iski paniikki. "En voi jäädä miettimään asiaa pidempään, ne on viimeinen pari!" ja klikkasin tilauksen menemään. Tässä vaiheessa kävin itseni kanssa pitkän keskustelun aiheesta "miksi olen ansainnut nämä kengät". Tiedättehän sen, kun listaa päässään kaikkia viime aikojen ikäviä tapahtumia, joiden vuoksi kaipaa lohtua ja saavutuksia ja onnistumisia, joiden vuoksi voisi itseään palkita. 😀

Niinhän siinä sitten kävi, että seuraavana päivänä törmäsinkin sitten mataliin versioihin Shopbopin alessa ja siellä sama homma, yksi pari omaa kokoa jäljellä. Ja samalla mulle kirkastui hyvin vahvasti se, että nuo maiharit nyt vaan on paljon enempi mun kengät, joten edellisenä päivänä tilatut korko-puput saisivat lähteä palautukseen.

Korkkaritkin olivat ihan sairaan mukavat jalassa, ne on ihan suunnattoman nätit ja voisin ehdottomasti käyttää niitäkin. Mutta, kun nyt kerrankin päädyn maksamaan kengistä omalla mittapuullani tosi paljon (lähes 300€), niin valitsen mieluummin ne, joita tiedän käyttäväni useammin. Ja niin se vaan on, että minulle luonnollisempi valinta on useimmiten matalat kengät. Niin paljon söpömmältä kuin nuo korolliset näyttivätkin jalassa, niin matalissa kengissä mulle tuli enempi oma olo. Askel on niissä jotenkin reippaampi. 

Korko-puput siis lähtivät takaisin odottamaan uutta kotia. Ja minä adoptoin nämä alla näkyvät pitkäkorvat. Ja kengät tuntuivat niin täydellisiltä, että loppujen lopuksi niiden hintakaan ei tuntunut enää niin pahalta. Kai se on niin, että joskus jonkin todella täydellisen asian kohdalla, voi hieman joustaa omista hintaperiaatteistaan. Kunhan ei tule kuitenkaan tavaksi. 

Minkä tuotteen kohdalla sinä venytit hintarajaasi? 

 

 

 


Kirjoitin joskus yli vuosi sitten ongelmistani kalenterin käytön kanssa. Tilajatkumo-synestesian vuoksi aika ei ole päässäni pelkästään lineaarisessa muodossa, vaan näen esimerkiksi viikot päässäni ovaalin mallisina. Koska sisäinen näkymäni on kovassa ristiriidassa kaikkien painettujen kalenterien kanssa, tuntuvat fyysiset kalenterit aina aivan vääriltä ja hankalilta käyttää. Mutta silti mä aina sorrun yrittämään uudelleen. Niin tälläkin kertaa vuoden vaihtuessa.

Olin joulukuun alussa Helsingissä ja meneillään oli vähän alakuloinen päivä. Olin juuri saanut varmistuksen #Evekin päättymisestä, joten fiilikset olivat alkavan vuoden suhteen hieman huolestuneet. Aina, kun joku työprojekti päättyy, on ensimmäisenä ajatuksena, että "apua, en kuitenkaan löydä mitään uusia duuneja! Miten mä pärjään? Kohta asun sillan alla!" Ja toisin kuin voisi kuvitella, että noiden ajatusten keskellä pistetään hädissään kukkaron nyörit tiukalle, niin todellisuudessa sitä huomaakin lohtushoppailevansa. 

Täydelliseltä lohtuostokselta tulevaisuushuolissa pyöriskellessä tuntui tämä Papershopista löytämäni suunnattoman suloinen Rifle Paper Co:n vaaleanpunainen kalenteri vuodelle 2017. Katselin kalenterin söpöjä sivuja ja ajattelin, että vuodesta ei voi tulla huono, jos minulla on näin kaunis kalenteri. Vaaleanpunaiset kannet oikein huutavat sisäänsä kaikkea kivaa ja kuplivaa säpinää. Uusia projekteja, unelmia ja tavoitteita. Rentouttavia matkoja ja ikimuistoisia iltoja ystävien kanssa.

Minulla olisi hirmuinen into ja kutina päästä kirjoittamaan kalenteriini kaikkia ihania töitä ja menoja, mutta toistaiseksi on vielä pelottavan tyhjää. Olen tässä nyt joululoman ajan työstänyt päässäni tämän hetkistä tilannetta ja yrittänyt päästä huolieni niskan päälle. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että lähes ainahan nämä vuoden alut ovat olleet hiljaisempia.

Vuoden takainen tilanne nyt vaan sattui olemaan ihan harvinaisen hyvä, kun tiesin tuolloin toimeentulon varmaksi seuraavaan syksyyn saakka. Vuosi 2016 oli kokonaisuudessaan sellaista hurrikaania töiden suhteen, että kiireeseen ja hyvään taloudelliseen tilanteeseen ehti vähän tottua ja tuudittautua. Siksi tuntuu oudolta ja vähän pelottavalta, kun ekan kerran noin puoleentoista vuoteen, kalenteri ei olekaan lähikuukausilta täynnä. 

Hetken masistelun jälkeen tein itseni kanssa sopimuksen, että vielä tammikuun aikana mä en hätäänny ja panikoi, vaikka ei juuri hommia olisikaan. Annoin itselleni luvan olla tämän kuun ihan rennosti ja pidellä kaikki ne vapaapäivät, joita kaipasin vuoden 2016 kiireissä.

Mutta kevään ajaksi pitäisi sitten tosiaan kalenteri saada täytettyä. Tätä asiaa edesauttaakseni olen päivittänyt portfoliota ja kerännyt listaa vanhoista asiakaskontakteista, joita voisi taas muistutella omasta olemassaolostani sekä tehnyt alustavia suunnitelmia uusista koulutuspalveluista.  

Eiköhän ne tammikuun aikana taas suunnitelmat kirkastu. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin puhelin alkaa piristä ja sähköposti pursuta aika lailla sillä hetkellä, kun päättää pitää vapaata. (Tänään tulikin jo yksi puhujakeikka -pyyntö)

Kesäksi onkin sitten onneksi työt jo sovittuna. Kesä-heinä-elokuu menee viime vuoden tapaan Satakunnan Kansassa lehtikuvauksen parissa ja olen siitä todella iloinen. SK on työpaikka, jossa todella viihdyn, niin ihmisten kuin itse työnkuvankin puolesta. Ja kesä on mitä mahtavinta aikaa olla noissa hommissa, kun Porissa ja koko Satakunnassa tapahtuu koko ajan. 

Onneksi menneen vuoden töiden nostamattomilla liksoilla elättää itseään iisisti vielä ainakin pari kuukautta ja muutama kuukausi menisi sitten vielä säästöillä. Tuskin siihen vaihtoehtoon tarvitsee turvautua, mutta asian ajatteleminen antaa minulle mielenrauhaa. 

Mielenrauhaa antaa myös tämä ihana kalenteri. Siitäkin huolimatta, että sen viikot ovat minun näkökulmastani väärän mallisia. Luotan siihen, että noin nätti kalenteri täyttyy kivoilla jutuilla. En aio antautua sille pessimistiselle ajatukselle, joka oli itselleni kovin tuttu vielä jokunen vuosi sitten, että hyvän kauden jälkeen on pakko tulla iso kasa paskaa niskaan. Ei ole mitään syytä, miksi mahtavaa vuotta 2016 ei seuraisi vieläkin ihmeellisempi ja upeampi 2017. 

Eikä se kalenteri täysin tyhjä ole. Tammikuun loppupuolella on jokunen duunihomma merkittynä, huomisen kohdalla lukee, että "Juna 7.15, kotiin <3" ja kalenteriin ihan ensimmäisenä tehty merkintä näyttää tältä:

First things first. 

Jos tuo söpö kalenteri hurmasi sinutkin, niin löysin sitä vielä ruotsalaisesta Papercut -nettikaupasta. Saatavilla myös sininen versio.