Kirjoitin masennus-postauksessa siitä, että multa puuttuu haaveet. Se on ollut jo pitkään epämukavuutta aiheuttanut asia mielessäni. En tiedä mitä haluaisin elämältä. Pysyä vai irrottautua. Valitako pysyvyys vai vaihtelu. Näennäinen turva vai epävarma vapaus. Mennä oikealle vai vasemmalle. Sulkea ovia vai avata.

Vuodet vierii, aikarajat menvät umpeen. Tiettyihin risteyksiin ei enää voi peruuttaa. Hölmöjä ympäripyöreyksiä, mutta pätevät moniin asioihin. Pitkään on ollut tyyntä. Tai oikeastaan yllättäviä myötätuulen puuskia sunnasta jota ei itse ole osannut edes toivoa.

Vaikka monissa asioissa olen oppinut ajattelemaan paljon positiivisemmin kuin joskus ennen, niin siitä ajatuksesta en pääse yli, että hyvän kauden jälkeen seuraa aina joku hurrikaani. Pitäisi osata ottaa rennosti ja nauttia hetki tylsyydestä ja tuulettomuudesta, mutta mielessäni näen jo myrskyn.

Tällä hetkellä myrskyvaroitusta on taas aiheuttanut vanhat sairastumisen pelkoa aiheuttavat triggerit. Vasen peukalonivel on kipuillut jo viikkoja. Se, jos mikä on minun kirjoissani pelottavaa. Siihen kun yhdistyy viime päivinä ilmaantunut jumitus päätä käännellessä ja ajoittaiset epämiellyttävät tuntemukset leukanivelessä, niin muistot viekin taas vinhaa vauhtia viime vuosikymmenelle.

Järki sanoo, ettei näillä kaikilla asioilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta kehoon jäänyt muistijälki lietsoo pelkoa. Päätinkin nyt rauhoittaa näiden aioiden osalta mieleni heti alkuunsa ja varasin ensi viikoksi ajan lääkärille. Haluan sanoa pelkoni ja sitä aiheuttavat menneet asiat ääneen ja toivon saavani jotain rauhoittavia lausuntoja. Ehkä tämä on nyt vain mielen ja ruumiin yhteispeliä. Mieli siellä peukalossa kenties vain kipuilee. 

neulehousut – Marc O’Polo / pusero ja takki – KappAhl XLNT (saatu) / kengät – Wonders, Zio (saatu) / korvikset – H&M

Huomasin tänään, että punaiseen takkiin pukeutuminen saa oloni tuntumaan jotenkin maagisesti todellisuutta pirteämmältä. Pienillä asioilla sitä voi joskus itseään hieman huijata. 


Jääpalloa, salibandya ja Paavo Väyrynen. Siinä oli viime lauantaisen duunipäivän ohjelma. Asuvalintaan näistä vaikutti ratkaisevasti listan ensimmäinen. Keli ei ollut kovinkaan kylmä, vain pari-kolme pakkasastetta, joten mitään naparetkeilijän vaatekertaa ei tarvinnut, mutta kylmällä alustalla seisoskelu kannustaa valitsemaan etenkin jalkineet erityisen tarkoin. 

takki ja housut – Ellos / pusero – Nanso / kengät – Crocs (saatu) / huivi – Shopbop 

Tuosta softshell-takista vinkkasinkin jo syksyllä ja nyt olisi vielä toinenkin poiminta Ellokselta. Olen jo useamman vuoden ajan kokenut kyseisen nettikaupan varmaksi paikaksi, kun pluskokoinen etsii itselleen ulkoiluvaatteita. Sekä Ellos Sport että myös hyväksi toteamaltani Áhkka -merkeiltä kun löytyy kokoja 60 saakka. Nyt olisi siis vuorossa vielä housuvinkki.

Itse olen jo pari vuotta käyttänyt syksyllä ja talvella ulkoiluhommissa noita kuvissa näkyviä Ellos Sport -malliston housuja, joita hiihtotrikoiden nimellä myydään. Housut ovat joustavaa ja sisältä pehmoista stretchmatskua ja etuosassa on päällä vielä tuulisuojakerros. Tykkään itse tuosta kapeasta mallista, ettei ole lahkeita lepattamassa tiellä.

Vyötärö on kaltaiselleni omenalle miellyttävän korkea, joten housut pysyvät napakasti päällä myös duunissa kyykätessä ja ryömiessä. Housut sopivat siis nimestään huolimatta monen muunkinlaiseen liikuntaan, vaikkapa talven pyöräily- tai juoksulenkeille. 

Itse tarkenin tuossa muutaman asteen pakkasessa noilla housuilla ihan hyvin ilman, että alla oli mitään sukkiksia tai kalsareita. Omat housuni koossa 46/48 ovat melko istuvat, mutta kyllä alle hyvin ainakin yksi aluskerros mahtuu, joten täällä länsirannikon melko onnettomissa talvissa on hyvin pärjännyt näillä pöksyillä. Jos on oikein tuuliset kelit olleet, niin olen töissä vetänyt päälle vielä tuulihousut. Eli nämä trikoot ovat toimineet hyvin myös välikerroksen roolissa. 

Ainakin siis tällaiselle suht kapeakinttuiselle omenalle oikein toimivat sporttipöksyt nämä! Kokoon 58/60 saakka löytyy. 

Maininnan arvoinen osa tätä sporttisen työpäivän käytännönläheistä asua on myös tämä juuri hetki sitten Nanson -50% alesta hankkimani puuvillainen Lato-pusero. Raitakuosiin kudottu pusero löytyi yö- oloasut -osastolta, mutta minä totesin sen juuri loistavaksi peruspuseroksi töihin. Rento malli, pehmoinen materiaali ja kiva pinta. Ja sopii yhteen niin farkkujen kuin verkkareidenkin kanssa. 

Äidin ystävättären neulomat räpikäs-lapaset ovat valokuvaajan pelastus!

Kiitos muuten kaikille ihanista kommenteista ja tsempeistä edelliseen postaukseen. On lohdullista kuulla, ettei ole yksin. Ja oli kiva kuulla, että moni koki kirjoitukseni tärkeäksi. Masennus-aiheesta tulee varmasti joitakin tekstejä myöhemminkin. Mutta ei pelkoa, ei tästä ole mitään depispäiväkirjaa tulossa. Tämä blogin kirjoittaminen on niitä arjen kivoja rutiineja, joten asukuvamatskuakin on melkoisesti tuossa purettavana!


Se on ollut osa mun elämää jo yli 15 vuotta. Välillä ollaan oltu tiiviisti yhdessä, kietoutuneena toisiimme, välillä on saatu otettua hieman etäisyyttä. Mutta koskaan ei ole tullut hetkeä, että olisin sen olemassaolon voinut unohtaa. Nyt se on taas hivuttautunut luokseni. Mistä lie livahti postiluukusta tai oven saranapuolelta. Täällä me maataan yhdessä sängyssä, masennus ja minä.

Tuo on kyllä tympeä klisee, että masentunut ihminen vain makaa pimeässä peiton alla. Mutta mulla se on aina ollut tosi vahva oire, että haluaisin vain nukkua. Jos ei jokin velvollisuus, kuten työ, pakota nousemaan ylös, en keksi ainuttakaan syytä miksi olisin hereillä. 

Niin, sama ihminen voi masentuneenakin olla toisena päivänä täysillä töitä tekevä hymyilevä tyyppi ja toisena taas se peiton alle kutistunut mytty, joka ei jaksa edes nousta edes juomaan vettä. Saati sitten pesulle, syömään, pukeutumaan tai lähtemään ovesta ulos. Tai se voi toimia joka päivä ihan täysin normaalisti, pukeutua siististi, nauraa kavereiden jutuille, leipoa pullaa ja harrastaa. Mut silti sen mieli on kipeä.

Tänään mä sanoin sen itselleni ja muillekin ääneen. Että täällä se pitkäaikainen ”ystäväni” masennus yrittää taas  kuiskia korvaani, ettei elämälläni ole merkitystä. Makasin sängyssä kahteen ja kun vihdoin nousin, itkin muutaman kyyneleen, ehkä viisi tai kuusi, hampaita pestessä. Sitten mä katsoin itseäni peilistä punaisiin silmiini ja mietin, että miksi taas.

Miksi ei saatana ole mitään väliä sillä, että olen kiskonut itseni kuopasta jo monta kertaa, olen syönyt lääkkeitä, tunnollisesti käynyt vuosien terapian ja tehnyt hirveästi töitä omien ajatusmallieni muuttamiseksi? Miksi kaikesta siitä huolimatta se paska koittaa aina kiivetä takaisin olkapäälle lietsomaan harmautta ja merkityksettömyyttä? 

Asiat ei ole lainkaan niin huonosti kuin ovat joskus olleet. Eivät lähellekään. Vuosia kestänyt mielen vuoristorata on opettanut paljon. Se on opettanut sen, että kyllä se kuuluisa aurinko taas joskus paistaa risukasaan. Vaikka ei siltä tunnukaan, niin järkeni muistaa kyllä. Se on opettanut myös kikkoja ja keinoja miten toimia arjessa vältelläkseen pidempiaikaista lamaantumista.

Vuodet ovat myös vieneet masennuspeikostani pahimman terän. Siinä missä ekoilla kerroilla olin aina ruma, tyhmä, osaamaton ja arvoton, niin sittemmin olen kuitenkin onnistunut väittämään monissa asioissa vastaan. Koen siis edelleen olevani suurimmaksi osaksi ihan sama ammattitaitoinen ja osaava ihminen, joka on läheisilleen tärkeä rakas ja arvokas, enkä näe peilikuvassakaan muuta vikaa kuin surullisen katseen. Mutta kun tuntuu, ettei ole järkeä, ei syytä, ei toiveita, ei haaveita. Se on se mikä vetää mielen matalaksi ja tekee hereillä olosta turhan tuntuista. 

Mutta ehkä tämä on, tai siis kyllähän tämä on, taas ohimenevää. Ehkä mun pitää vaan antaa itselleni lupa olla hetken aikaa se nukkuva mytty, joka ei keksi ainuttakaan asiaa (paitsi eläinvideot), joka kiinnostaisi ja olisi kivaa. Jatkan niitä perusasioita, että koitan aikatauluttaa joka päivälle jotakin minkä vuoksi on noustava. Se pitää kiinni ulkomaailmassa ja arjessa. Ja lääkeannoksen nostoa voi aina harkita. 

Ja puhun olostani ääneen tai edes kirjoitan. Sillä niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin jo näiden muutamien asioiden tähän kirjoittaminen sai ajatuksia vähän siihen suuntaan, että ei tässä oikeasti olla syöksykierteessä. Ei edessä ole sellaisia kamalia aikoja joita olen joskus kokenut. Tää on nyt vaan hetkellistä matalalentoa. Vaikka siihen pitäisi periaatteessa olla jo tottunut, että kerta toisensa jälkeen on tän asian kanssa taisteltava, niin vaikea sitä on silti hyväksyä. 

 

Mä olin kirjoittanut vuosi sitten postauksen, jonka tuolloin kuitenkin jätin julkaisematta. Taidan nyt tähän liittää osan tuosta. Sillä kuten sanoin, vaikka nyt onkin matalalentoa, niin tämä on mikroskooppisen pientä menneisiin verrattuna. 

————-

”2007 alkuvuodesta  mä olen kirjoittanut päiväkirjaani näin:

”Tommin tullessa töistä kotiin makasin jo toista tuntia olohuoneen matolla tuijottaen sohvan jalkoja. En vaan ollut jaksanut nousta, ja miksi olisinkaan. Tänään mielenterveyskeskuksessa täti alkoi varovasti ehdottelemaan minulle sairaslomaa. Mun jutut ilmeisesti on alkanut kuulostaa pahoilta.

Tiivistetysti asiat ovat näin: en tunne iloa mistään, en jaksa mitään, inhoan itseäni, en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan, tunnen mittaamatonta ahdistusta ja raivoa työssäkäynnistä, kadulla kävellessäni toivon auton ajavan päälleni, jotta pääsisin sairaalaan, tai mietin mihin kohtaan voisin puukottaa itseäni niin, että saisin tarpeeksi pitkäkestoisen sairasloman, mutta säilyisin kuitenkin ehkä hengissä, keskittymiskykyni on täysin olematon, olen varma, ettei minusta enää ikinä tule terve ja hyvinvoiva ihminen, mikään asia ei saa minua innostumaan tai kiinnostumaan, en halua käydä vapaa-ehtoisesti missään ihmisten ilmoilla, en ole tippaakaan kiinnostunut henkilökohtaisesta hygieniastani tai siitä mitä puen päälleni, en ole kiinnostunut edes ystävistäni sen vertaa, että jaksaisin vaikkapa soittaa, taikka vastata viesteihin, teen maanisesti listoja kaikista niistä asioista, jotka minun tulisi tehdä ja hoitaa, mutta en kuitenkaan jaksa tehdä listaamiani asioita, kaikki ruoka maistuu ihan paskalta, mutta syön silti, näen toistuvasti painajaisia, joissa olen menettänyt liikuntakykyni, tai puhuminen ja käden nostaminenkin ovat liian raskaita asioita suorittaa, muutenkin uneni on öisin hyvin levotonta ja pinnallista, mutta päivisin puolestaan nukun hyvin ja levollisesti, jne…. 

Koen, että minulla ei ole oikeutta jäädä sairaslomalle, koska en ole tarpeeksi sairas. Siksi odotankin niin kovasti tulevaa operaatiota ja toivon, että siitä tulisi avoleikkaus, koska sellaisen fyysisen ”vamman” takia on hyväksyttävää olla saikulla.”

Mä en siis ollut kokenut olevani ”riittävän sairas”, vaikka paskana oli niin nivelet, suolisto, lapsentekovehkeet kuin mielikin ja kipujen vuoksi lääkkeitä meni päivittäin kourallisia. No, tuolloin rukoukseni kuultiin ja pari viikkoa tuon merkinnän jälkeen multa tähystyksen sijan avattiin vatsaa isommin ja sain sen kaipaamani sairasloman syyllä, jonka pystyin itsekin hyväksymään.

Jos tätä lukee nyt joku, joka miettii, että nuo mun 2007 vuonna kirjoittamat olot voisi olla omasta kynästä, niin haluan vaan sanoa, että älä pidä asioita sisälläsi, vaan hae apua. Ihmisen ei tarvii jäädä auton alle tai saada puukosta ollakseen ”riittävän sairas”. 

Haluan sanoa myös sen, että vaikka nyt tuntuu, että ”en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan”, niin se valoisampi tulevaisuus on oikeasti saavutettavissa.

Itselleni puolestaan haluan sanoa, että ”älä pelkää, niin paljosta oot jo selvinnyt, että pärjäät kyllä jatkossakin”.”

—————

Tartun nyt siis noihin vuoden takaisin ajatuksiin. Pärjään kyllä jatkossakin. 

Ja hei, muistetaan kaikki, että avun hakeminen ei ole luovuttamista ja heikkoutta, se on taistelua ja rohkeutta.