09.01.2018 ”Toivon auton ajavan päälleni, jotta pääsisin sairaalaan” -kokemuksia masennuksesta

Se on ollut osa mun elämää jo yli 15 vuotta. Välillä ollaan oltu tiiviisti yhdessä, kietoutuneena toisiimme, välillä on saatu otettua hieman etäisyyttä. Mutta koskaan ei ole tullut hetkeä, että olisin sen olemassaolon voinut unohtaa. Nyt se on taas hivuttautunut luokseni. Mistä lie livahti postiluukusta tai oven saranapuolelta. Täällä me maataan yhdessä sängyssä, masennus ja minä.

Tuo on kyllä tympeä klisee, että masentunut ihminen vain makaa pimeässä peiton alla. Mutta mulla se on aina ollut tosi vahva oire, että haluaisin vain nukkua. Jos ei jokin velvollisuus, kuten työ, pakota nousemaan ylös, en keksi ainuttakaan syytä miksi olisin hereillä. 

Niin, sama ihminen voi masentuneenakin olla toisena päivänä täysillä töitä tekevä hymyilevä tyyppi ja toisena taas se peiton alle kutistunut mytty, joka ei jaksa edes nousta edes juomaan vettä. Saati sitten pesulle, syömään, pukeutumaan tai lähtemään ovesta ulos. Tai se voi toimia joka päivä ihan täysin normaalisti, pukeutua siististi, nauraa kavereiden jutuille, leipoa pullaa ja harrastaa. Mut silti sen mieli on kipeä.

Tänään mä sanoin sen itselleni ja muillekin ääneen. Että täällä se pitkäaikainen ”ystäväni” masennus yrittää taas  kuiskia korvaani, ettei elämälläni ole merkitystä. Makasin sängyssä kahteen ja kun vihdoin nousin, itkin muutaman kyyneleen, ehkä viisi tai kuusi, hampaita pestessä. Sitten mä katsoin itseäni peilistä punaisiin silmiini ja mietin, että miksi taas.

Miksi ei saatana ole mitään väliä sillä, että olen kiskonut itseni kuopasta jo monta kertaa, olen syönyt lääkkeitä, tunnollisesti käynyt vuosien terapian ja tehnyt hirveästi töitä omien ajatusmallieni muuttamiseksi? Miksi kaikesta siitä huolimatta se paska koittaa aina kiivetä takaisin olkapäälle lietsomaan harmautta ja merkityksettömyyttä? 

Asiat ei ole lainkaan niin huonosti kuin ovat joskus olleet. Eivät lähellekään. Vuosia kestänyt mielen vuoristorata on opettanut paljon. Se on opettanut sen, että kyllä se kuuluisa aurinko taas joskus paistaa risukasaan. Vaikka ei siltä tunnukaan, niin järkeni muistaa kyllä. Se on opettanut myös kikkoja ja keinoja miten toimia arjessa vältelläkseen pidempiaikaista lamaantumista.

Vuodet ovat myös vieneet masennuspeikostani pahimman terän. Siinä missä ekoilla kerroilla olin aina ruma, tyhmä, osaamaton ja arvoton, niin sittemmin olen kuitenkin onnistunut väittämään monissa asioissa vastaan. Koen siis edelleen olevani suurimmaksi osaksi ihan sama ammattitaitoinen ja osaava ihminen, joka on läheisilleen tärkeä rakas ja arvokas, enkä näe peilikuvassakaan muuta vikaa kuin surullisen katseen. Mutta kun tuntuu, ettei ole järkeä, ei syytä, ei toiveita, ei haaveita. Se on se mikä vetää mielen matalaksi ja tekee hereillä olosta turhan tuntuista. 

Mutta ehkä tämä on, tai siis kyllähän tämä on, taas ohimenevää. Ehkä mun pitää vaan antaa itselleni lupa olla hetken aikaa se nukkuva mytty, joka ei keksi ainuttakaan asiaa (paitsi eläinvideot), joka kiinnostaisi ja olisi kivaa. Jatkan niitä perusasioita, että koitan aikatauluttaa joka päivälle jotakin minkä vuoksi on noustava. Se pitää kiinni ulkomaailmassa ja arjessa. Ja lääkeannoksen nostoa voi aina harkita. 

Ja puhun olostani ääneen tai edes kirjoitan. Sillä niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin jo näiden muutamien asioiden tähän kirjoittaminen sai ajatuksia vähän siihen suuntaan, että ei tässä oikeasti olla syöksykierteessä. Ei edessä ole sellaisia kamalia aikoja joita olen joskus kokenut. Tää on nyt vaan hetkellistä matalalentoa. Vaikka siihen pitäisi periaatteessa olla jo tottunut, että kerta toisensa jälkeen on tän asian kanssa taisteltava, niin vaikea sitä on silti hyväksyä. 

Mä olin kirjoittanut vuosi sitten postauksen, jonka tuolloin kuitenkin jätin julkaisematta. Taidan nyt tähän liittää osan tuosta. Sillä kuten sanoin, vaikka nyt onkin matalalentoa, niin tämä on mikroskooppisen pientä menneisiin verrattuna. 

————-

”2007 alkuvuodesta  mä olen kirjoittanut päiväkirjaani näin:

”Tommin tullessa töistä kotiin makasin jo toista tuntia olohuoneen matolla tuijottaen sohvan jalkoja. En vaan ollut jaksanut nousta, ja miksi olisinkaan. Tänään mielenterveyskeskuksessa täti alkoi varovasti ehdottelemaan minulle sairaslomaa. Mun jutut ilmeisesti on alkanut kuulostaa pahoilta.

Tiivistetysti asiat ovat näin: en tunne iloa mistään, en jaksa mitään, inhoan itseäni, en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan, tunnen mittaamatonta ahdistusta ja raivoa työssäkäynnistä, kadulla kävellessäni toivon auton ajavan päälleni, jotta pääsisin sairaalaan, tai mietin mihin kohtaan voisin puukottaa itseäni niin, että saisin tarpeeksi pitkäkestoisen sairasloman, mutta säilyisin kuitenkin ehkä hengissä, keskittymiskykyni on täysin olematon, olen varma, ettei minusta enää ikinä tule terve ja hyvinvoiva ihminen, mikään asia ei saa minua innostumaan tai kiinnostumaan, en halua käydä vapaa-ehtoisesti missään ihmisten ilmoilla, en ole tippaakaan kiinnostunut henkilökohtaisesta hygieniastani tai siitä mitä puen päälleni, en ole kiinnostunut edes ystävistäni sen vertaa, että jaksaisin vaikkapa soittaa, taikka vastata viesteihin, teen maanisesti listoja kaikista niistä asioista, jotka minun tulisi tehdä ja hoitaa, mutta en kuitenkaan jaksa tehdä listaamiani asioita, kaikki ruoka maistuu ihan paskalta, mutta syön silti, näen toistuvasti painajaisia, joissa olen menettänyt liikuntakykyni, tai puhuminen ja käden nostaminenkin ovat liian raskaita asioita suorittaa, muutenkin uneni on öisin hyvin levotonta ja pinnallista, mutta päivisin puolestaan nukun hyvin ja levollisesti, jne…. 

Koen, että minulla ei ole oikeutta jäädä sairaslomalle, koska en ole tarpeeksi sairas. Siksi odotankin niin kovasti tulevaa operaatiota ja toivon, että siitä tulisi avoleikkaus, koska sellaisen fyysisen ”vamman” takia on hyväksyttävää olla saikulla.”

Mä en siis ollut kokenut olevani ”riittävän sairas”, vaikka paskana oli niin nivelet, suolisto, lapsentekovehkeet kuin mielikin ja kipujen vuoksi lääkkeitä meni päivittäin kourallisia. No, tuolloin rukoukseni kuultiin ja pari viikkoa tuon merkinnän jälkeen multa tähystyksen sijan avattiin vatsaa isommin ja sain sen kaipaamani sairasloman syyllä, jonka pystyin itsekin hyväksymään.

Jos tätä lukee nyt joku, joka miettii, että nuo mun 2007 vuonna kirjoittamat olot voisi olla omasta kynästä, niin haluan vaan sanoa, että älä pidä asioita sisälläsi, vaan hae apua. Ihmisen ei tarvii jäädä auton alle tai saada puukosta ollakseen ”riittävän sairas”. 

Haluan sanoa myös sen, että vaikka nyt tuntuu, että ”en jaksa uskoa tulevaisuuteen tippaakaan”, niin se valoisampi tulevaisuus on oikeasti saavutettavissa.

Itselleni puolestaan haluan sanoa, että ”älä pelkää, niin paljosta oot jo selvinnyt, että pärjäät kyllä jatkossakin”.”

—————

Tartun nyt siis noihin vuoden takaisin ajatuksiin. Pärjään kyllä jatkossakin. 

Ja hei, muistetaan kaikki, että avun hakeminen ei ole luovuttamista ja heikkoutta, se on taistelua ja rohkeutta.