Perjantai oli kepein päivä pitkään aikaan. Kävin Helsingissä vetämässä yhden valokuvaus work shopin ja päivään mahtui ilokseni myös lounas Iinan kanssa ja illallinen Jonnan kanssa. En halunnut kiirehtiä viimeiseen Porin bussiin, joten otin ex tempore itselleni hotellihuoneen ja jäin fiilistelemään kesähesaa. 

Totesin, että kun loma vihdoin koittaa, pitää ehdottomasti tehdä muutaman päivän Helsinki-reissu. Käyn siellä todella usein, mutta aina siten, että on melko tiukka aikataulu työjuttujen parissa. Olisi ihanaa viettää kaupungissa muutama päivä ilman sen kummempia suunnitelmia. Hengailla vain. 

Kesälomaohjelmani sisältää nyt siis luultavasti kohteet Lohja, Helsinki ja Sotkamo. Hurjan eksoottista! 

Olen muuten siinä määrin riippuvainen korvakoruista, että kun perjantaina toinen korvikseni hajosi bussissa, minun oli pakko suunnata ensitöikseni hankkimaan jotkin uudet killuttimet korviin. Ajatus koko päivästä ilman korviksia ihmisten ilmoilla tuntui ihan mahdottomalta ja alastomalta.

Tiedän, että se on ihan hassua, mutta jos minulta puuttuu korvakorut, niin olo ei ole kunnolla pukeutunut. Ja tajuan ihan hyvin, että kenenkään muun ihmisen silmissä sillä ei ole mitään väliä killuuko korvistani jotakin, mutta mulle se vaan on kynnyskysymys. Voi olla, että jos olisi valittava, että kummat jätän pukeutuessa pois, korvikset vai alushousut, niin luopuisin jälkimmäisistä. 😀

mekko – Kude Design (saatu) / takki – Amy Vermont, Klingel (saatu) / sandaalit – H&M / laukku – Pieces / aurinkolasit – Le Specs / korvikset – Lindex

Nappasin siis Lindexistä tuollaiset kullanväriset renkaat. Joskus 2000-luvun alussa mulla oli kaiken kokoisia renkaita vaikka missä väreissä, mutta ihan lähivuosina en kyllä muista isoja korvarenkaita juuri käyttäneeni. Mut nythän nämä tuntuvat taas varsin kivoilta.

Tuo Klingeliltä talvella saamani takkimekko on nähty aiemmin blogissa keinonahkahousujen kanssa, mutta totesin, että toimii tälleen kesämekonkin kaverina!

 


Näin 36 vuotiaana mietin edelleen, että mikä musta vois tulla isona. Mihin suuntaan työelämäänsä voisi viedä ja kehittää? Mutta nämä pohdiskelut eivät suinkaan tarkoita, etten pitäisi nykyisistä töistäni. Itse asiassa viime aikoina etenkin lehtikuvaustyöt ovat taas monella keikalla muistuttaneet miksi sen homman parissa viihdyn.

Nämä asukuvat ovat parin viikon takaa päivältä, jolloin kävin Reposaaressa yhden aikakauslehden keikalla kuvaamassa hurmaavaa vaaleanpunaista kesähuvilaa. Oli ihanaa päästä kurkistamaan sisälle sellaiseen. Olen nimittäin usein miettinyt, että jos minulla olisi a) paljon ylimääräistä rahaa ja b) kesäisin paljon vapaata, haluaisin kesäasunnon idyllisestä Reposaaresta.

Siellä minä mielikuvissani makaan riippumatossa lukemassa kirjoja ainaisessa auringonpaisteessa. Pihalla olisi omenapuita, talon ikkunoissa pitsiverhot ja lattioilla värikkäitä räsymattoja. Samoissa mielikuvissa olen tietenkin elämäni suunnan löytänyt onnellinen ihminen, jolla on kevyt ja kupliva olo. 

Ehkä joskus. Nyt kuitenkin iloitsin siitä, että työt veivät minut vierailulle unelmiini.

housut – Pola, Tokmanni / t-paita – H&M / bomber – KappAhl XLNT (saatu) / sandaalit – H&M / korvikset – Viaminnet (saatu)

Tänään työt eivät vieneet minua haavemaailmoihin, mutta todella mielenkiintoiselle keikalle kylläkin. Ja paikkaan, mihin ei ihan heti uskoisi päätyvänsä. Kävin nimittäin yli 400 m syvyydessä maan alla, kun juttukeikka vei minut ja työkaverini kultakaivoksen syövereihin.

Olin tuosta vierailusta oikeasti tosi innoissani. Kaikki mielikuvani kaivoksista ja etenkin kullan kaivamisesta perustuivat lähinnä Aku Ankkaan ja elokuviin, joten ne ehkä hieman kaipasivat reality checkiä. 

Opin päivän aikana hurjasti asioita mm. tunnelien räjäytystöistä, malmiesiintymistä ja kairaamisesta. Mielikuvat selkeistä kultakikkareista saivat kyytiä, kun kuulin, että kyseisessä kaivoksessa on tonnissa kiviainesta kultaa ihan vain muutama gramma! 

Itse kaivoksen syvyyksissä käynti oli tosi jännää. Huristeltiin autolla spiraalina maan alle menevää pimeää tunnelia pitkin tosiaan aina sinne n. 400 m syvyyteen ja käytiin katsastamassa muutamat perät. Ei sentään mitään työmiesten peppuja vaan perä tarkoittaa niitä tunneleita mitä sitten pikku hiljaa räjäytellään aina eteenpäin jotta päästään lähemmäksi malmia.

Odotin näkeväni ison joukon työmiehiä työskentelemässä porukalla tunneleissa, mutta kaivosheppujen hommat osoittautuivatkin aika itsenäisiksi. Meni siis kaivosmielikuvat todella uusiksi! Ja kyllä me jokunen kultahippukin sitten nähtiin.

Oli kyllä ihan sairaan kiinnostava visiitti kaikin puolin. Tämä oli juuri sellainen keikka missä taas muistaa miksi tämä lehtiduuni on niin kivaa. Minusta on aina ollut todella kiehtovaa päästä näkemään ihmisiä työssään, etenkin kaikissa sellaisissa itselle aivan vieraissa hommissa ja on siistiä oppia aina kaikkea uutta.

Mua kiinnostaa erityisesti kaikenlaiset tehtaat ja teollisuuslaitokset, joten olen saanut ihan mielettömiä innostuksen kiksejä mm. puimuritehtaalla ja sahalla vieraillessani. 

Mieleen jääviä keikkoja ovat yleensä myös eläimiin ja luontoon liittyvät jutut. Olen istunut kamera kädessä tuntitolkulla kyyhkypassissa ja tuntenut jännityksen kihelmöintiä vatsassani jouduttuani kymmenien sarvipäisten Highland-lehmien piirittämäksi. Noihin tilanteisiin tuskin olisin päätynyt vapaa-ajallani. 

On hyvä koittaa muistutella itseään niistä asioista mitkä elämässä on kivoja. Etenkin aikoina, jolloin mieli on matalalla. Nyt koitankin siis keskittyä tähän miten hienoa on, kun työssä kohtaa koko ajan tilanteita joissa huomaa olevansa todella kiinnostunut ja innoissaan uuden oppimisesta ja kokemisesta.

Jee, kiva työviikko siis meneillään! Huomenna duunit jatkuu yhden koulutuksen vetämisellä. Sekin on muuten varsin kiva homma, mutta tällä hetkellä ääneni poissaolo hieman huolestuttaa.

Puheeni on eilisestä saakka ollut sekalaista ja täysin ennakoimatonta matalan ja käheän mörinän ja toisinaan väliin iskevien kimeiden kiljahdusten sekoitusta. Tällä soundilla onkin helppo puhua pari tuntia putkeen. Pitäkää peukkuja, että selviydyn!


Noora haastoi minut kommentoimaan muutamia väitteitä koskien bloggaamista ja omaa somepreesensiä. Väitteet siis boldattuina ja alla oma kommenttini asiaan, että pitääkö omalla kohdalla asia paikkansa.

Menen niihin hotelleihin, ravintoihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, jotka mua kiinnostavat. Otan kuvia, jos eteen sattuu jotain kivaa kuvattavaa, mutta en tee arjen valintoja sen mukaan että jokin paikka on insta worthy. 

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Mua kiinnostaa kodissani tasan, että viihdyn täällä itse enkä ajattele sisustusvalintojani tehdessä, että oisko tää nyt riittävän Pinterest-kamaa. Jos haluan kuvata ruokani someen, niin koitan asetella sen lautaselle niin, ettei näytä ihan oksennusläjälle, mutta ei mulla riitä kiinnostus ja kärsivällisyys harkitusti aseteltuihin smoothiebowleihin.

Pukeutumisessa saatan toisinaan päätyä laittamaan päälle jotain harkitumpaa kuin alunperin olin ajatellut, jos tiedän että on hyvä sauma ottaa asukuvia. Eli jo kaksi päivää peräkkäin päällä olleen käden ulottuvilla olevan mekon sijaan kurkkaankin uudemman kerran kaappiin.

99% blogissa nähdyistä asuista on sellaisia missä olen ihan oikeasti sen päivän elänyt, eikä siis pelkästään kuvia varten päälle puettuja kokonaisuuksia.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

No kylläpäs otan. 

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

No eikös se oo vähän niin kuin se juttu, että pluskoon pukeutumiseen keskittyvässä blogissa kerron vaikkapa just niistä pluskoon vaatteista? Joten vastaus on kyllä. 

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle. 

Kyllä, käsittelen kuviani. Säädän värejä ja kontrastia. Saatan myös poistaa asukuvissa leuassa paistavan jäätävän finnin tai lentoon lähteneen rumasti törröttävän hiuksen. Olen kuitenkin ns. maltillinen kuvankäsittelija olipa kyse sitten omista blogikuvistani tai asiakkaiden muotokuvista. Ajatus kuvia käsitellessä on, että kuvissa huomio keskittyisi olennaisiin asioihin epäolennaisten sijaan. 

Silottelen elämääni somessa.

Se mitä itsestään somessa jakaa, on aina jonkinlainen rajaus. En kuitenkaan koita esittää elämääni mahtavampana kuin se on. Blogissa näkyy myös monet vaikeuteni kuten masennus, joten en nyt kovin siloitteluksi somepreesensiäni sanoisi. Mutta ei sinne nyt ihan kaikkea arjen peruskauraa myöskään tule raportoitua. Ei kai se ole elämän siloittelua somessa, jos jättää kertomatta vaikkapa helvetillisestä vatsataudista? 😀

Kuvissa siloiteltua glamourelämää viime vuotisten arkikuvien muodossa. 

Bloggaajien elämä on glamourista. 

Joo, onhan sitä melkoisen paljon ilmaista skumppaa tähänkin kurkkuun kaadettu ja monet kivat ja ikimuistoiset juhlat ja reissut on tullut koettua. Olen todella iloinen monista jutuista mitä olen bloggaamisen myötä saanut kokea ja joukossa on hetkiä, joita voi jotenkin glamoureiksikin nimittää. Mutta kyllähän tämä elämä pääosin on ihan sitä arkea homeisine kattiloineen ja pyykkivuorineen.  

Ajattelen hetket Instagram-kuvina. 

Useimmiten en, mutta olen jo nuoresta saakka usein miettinyt monia tapahtumia iltapäivälehtien lööppeinä! 😀

Bloggaajat kirjoittaa mistä tahansa kehuja, jos joku vaan siitä maksaa.

Olen kieltäytynyt useistakin kaupallisista yhteistöistä, vaikka rahaa olisi ollut hyvinkin tarjolla, jos aihe ei ole tuntunut omalta eikä sellaiselta josta voisin rehellisesti kirjoittaa. Tätä hommaa tehdään omalla naamalla ja persoonalla, joten olisi hyvin lyhytkatseista mainostaa ihan mitä hyvänsä vain rahan vuoksi. 

 

Haastan mukaan väitteisiin vastaamaan Einon, Minnean ja lisään painetta jo Noorankin haastamalle Iinalle!

Haaste kuuluu näin:

Kerro, keneltä sait haasteen.

Vastaa väittämiin.

Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.

Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle