24.05.2012 Harvinaisen henkilökohtaista
Missä kohtaa se käännös yhtäkkiä tapahtuu? Se kun edessä avoinna olevat kaikki maailman ovet alkavatkin tuntua täysin ohitetuilta ja taaksejääneiltä mahdollisuuksilta. Kun sosiaalinen, avoin ja innostunut tyttö tajuaakin olevansa enää stressaantunut, alati väsynyt ja sohvalle erakoituva möykky, joka on täysin unohtanut pitää huolta tärkeimmästään eli itsestään.
En pysty sanomaan mitään päivämäärää, en kuukautta tai edes vuotta koska ne kuvissa iloisina tuikkineet silmät vaihtuivat näihin nykyään aamulla vessanpeilistä sameina ja vakavina takaisin tuijottaviin, mutta jossain siellä kaiken sairastamisen lomassa ja opintojen vaihtuessa aikuisten työelämäksi se kai tapahtui.
En minä opintojakaan onnistunut mitenkään kepein mielin suorittamaan. Päinvastoin. Minä olen juuri se tyttö, joka aloitettuaan opiskelemaan ahneena toista tutkintoa ennen kuin ensimmäinenkään oli läpi koluttu soitti 25 vuotiaana itkusta täristen ja räkää tursuten matikan kokeen jälkeen isälle ja äidille varmana siitä, että on maailman suurin katastrofi, kun tentti meni huonosti koska olin ollut sairaalareissujen vuoksi poissa tunneilta.
Näin jälkeen päin ajateltuna en kyllä keksi mitä hirveää olisi muka voinut tapahtua, jos olisi tentin reputtanut, mutta jostain syystä se tuntui jälleen kerran yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Ja kuten kymmeniä kertoja muulloinkin elämässäni, paniikkini oli täysin turhaa. Taisin saada tentistä kakkosen, eli ei hiponut edes rimaa. Jostain se järjetön epäonnistumisen pelko vaan aina nostaa päätään.
Opiskeluaikana se oli aina kuitenkin vaan oma elämäni jonka aina kuvittelin pilaavani, kun en mielestäni suoriutunut milloin mistäkin omasta mielestäni riittävän hyvin. Oikein paskana päivänä saattoi vetää peiton korviin ja skipata koulutunnit ja mennä illalla parantamaan oloaan kavereiden seuraan.
Työelämään siirryttyäni olen kuitenkin kasvattanut suorittamisen paineet sisälläni aivan valtaviin mittasuhteisiin. Tunnen, että koko ajan pitäisi olla tuottavampi, parempi ja menestyvämpi kuin ikinä pystyn olemaan. En uskalla antaa itselleni lupaa oikein edes sairastaa, sillä tunnen olevani kamala petturi jos minun vuokseni jouduttaisiin perumaan tai siirtämään jotain työrintamalla jo sovittua.
Tun pettymyksen tuottamisen pelon vuoksi olen vuosien saatossa tehnyt töitä vasemmalla kädellä oikean ollessa paketissa, olen noussut sairasvuoteeltani töihinsuolistotulehduksen rippeissä, olen itkenyt kipujani viikonloppuisin ja nukkunut kellon ympäri vapaapäiväni, hakenut lääkäriltä kipu- ja kortisonipiikkejä voidakseni hoitaa velvollisuuteni ja samalla kieltäytynyt tarjotuista sairaslomapäivistä.
Ja kaiken tuon keskellä loppujen lopuksi olen kuitenkin ollut ihan suunnattoman helpottunut esimerkiksi silloin kun minulle suunniteltu tähystysleikkaus muuttuikin avoleikkaukseksi ja muutos pakotti lepäämään muutaman päivän sijaan viikkoja. Ei tarvinnut puntaroida, että jaksaisiko jonkin tropin avulla tehdä duuninsa, vaan totuus oli, että oli pakko ottaa rauhallisesti.
Viime aikoina olen vihdoin alkanut ymmärtämään, että en löydä onnea enkä saavuta itseni hyväksyntää varomalla aina, etten vain aiheuttaisi harmia kenellekään toiselle. Olisi melkoisen tärkeä pistää joskus merkille myös se, että aiheuttaa käyttäytymisellään harmia ja vahinkoa itselleen. Ei voi myöskään olla oikein, että kuvittelee, että ainoa oikeus lepoon on silloin jos on pää kainalossa ja lepositein kahlittu sairaalasänkyyn.
On hirvittävää huomata ajaneensa itsensä niin piippuun, että elämä tuntuu pelkältä stressiltä ja väsymykseltä. On lohdutonta ratketa itkemään keittiön lattialle, kun väsymyksen viimeisen niitin lyö sellainen arkinen tosiasia, ettei kaapista löydy leipää. On noidankehän vahvistamista, kun kerta toisensa jälkeen kieltäytyy näkemästä ystäviään, koska on liian väsynyt, tai edelleen töissä vaikka ei todellakaan olisi pakko. Ja on typerää pyörittää päässään mantrana jotain kauheaa to do -listaa, sillä toisinaan olisi hyvä olla vaikkapa ajattelematta yhtään mitään.
Olen nyt alkanut varovaisesti hieman muuttamaan asioita. Olen ottanut epäterveen työorientoitumiseni puheeksi työpaikalla ja olemme tehneet sen vuoksi tiettyjä sopimuksia kuten esim. sen, että minun on kiellettyä vaihtaa jo kerran sovittuja vapaapäiviäni sen vuoksi, että pystyisin ottamaan vastaan jonkin tarjotun työkeikan (ja siten taas kerran olemaan muka hyvä, aikaansaava ja suorittava ihminen). On siis väkisin pistettävä itsensä toisinaan työn edelle.
Yritän siis pikku hiljaa löytää terveempää suhtautumista työntekoon. Eli sellaista, että hommat hoidetaan just niin hyvin kuin kuuluukin, mutta itseään ei pidä sen vuoksi rikkoa. Mun pitäisi ymmärtää, että maailma pyörii ihan hyvin vaikken minä joka ikinen minuutti miettisikään velvollisuuksiani. Ja mä olen arvokas ihminen vaikken joka ikinen sekunti olisikaan aikaansaava suorittaja.
Olen todella iloinen siitä, että olen onnistunut edes hieman taas aloittamaan liikkumista salitreenailun myötä. Sille olisi vaan vieläkin löydettävä lisää aikaa. Mutta yritän nyt olla mollaamatta itseäni siitä, että ”no niin, et ole onnistunut treenaamaan kolmesti viikossa, niin kuin pitäisi!”, vaan yritän iloita kuinka iso juttu on esimerkiksi se, että nyt parin sairasviikoni (tappavan tuntoinen allergia + selkäongelmat) olen jopa huomannut ikävöiväni salille. Se on hieno muutos parempaan!
Olen myöskin ottanut hirvittävän väsymykseni, ainaisen alakuloni ja monet muut oloa huonoksi puskevat oireeni puheeksi lääkärin kanssa ja sen vuoksi viime vuonna lääkäriepäselvyyksien vuoksi kesken jääneitä mahdollisten kilpirauhasongelmien selvittämistä jatketaan. Ehkä mä en oikeasti ole väsynyt ja sumussa kulkeva väkisin suorittaja, vaan ehkä mä olen oikeasti sairas.
Niin synkältä kuin tämä kirjoitus ehkä kuulostaakin, niin tämä on silti mun yritykseni tsempata itseäni. Asiat ei oikeasti ole niin kamalia kuin ne silloin unettomana sängyssä pyöriessä tuntuvat. Ja itseään ei pidä leimata luuseriksi, kun ei elämä aina tunnu kulkevan höyryjunan lailla kohti uusia saavutuksia.
Koska kesä on ihanaa valon ja jäätelön aikaa, julistankin tämän kesän ilon, energian ja itseä kohtaan suunnattujen vaatimusten hölläämisen kesäksi. Mä aloitan se heti just nyt ja ainaisen ”mitä kaikkea en tänäänkään saanut aikaiseksi” -listan sijaan pyöräytänkin mielessäni, ”mitä kaikkea sain tänään aikaiseksi” -listan ja muistutan itseäni siitä kuinka moni ihminen rakastaa minua täysin siitä riippumatta mitä kaikkea ehdin ja jaksan suorittaa ja menestynkö työssäni tms.
Muistutan itseäni ja samalla kaikkia muitakin. Tää elämä on sun. Eikä kaikki ovet ole suinkaan sulkeutuneet. Kun oppii kuuntelemaan itseään, pystyy varmasti vaikka mihin.
Voi kuinka mieli keveneekään kun antaa näppäimistön laulaa. Mä vedän nyt lisää lääkettä nassuun, jatkan karmeaa niistämistä ja parannan siitepölyjen runtelemaa oloani kesän ekalla pallojätskillä.
Kommenttiboksi on avoinna avautumiselle. Se helpottaa. Myös vertaistukea otetaan vastaan.
