02.01.2017 Kaunis, tyhjä kalenteri

Kirjoitin joskus yli vuosi sitten ongelmistani kalenterin käytön kanssa. Tilajatkumo-synestesian vuoksi aika ei ole päässäni pelkästään lineaarisessa muodossa, vaan näen esimerkiksi viikot päässäni ovaalin mallisina. Koska sisäinen näkymäni on kovassa ristiriidassa kaikkien painettujen kalenterien kanssa, tuntuvat fyysiset kalenterit aina aivan vääriltä ja hankalilta käyttää. Mutta silti mä aina sorrun yrittämään uudelleen. Niin tälläkin kertaa vuoden vaihtuessa.

Olin joulukuun alussa Helsingissä ja meneillään oli vähän alakuloinen päivä. Olin juuri saanut varmistuksen #Evekin päättymisestä, joten fiilikset olivat alkavan vuoden suhteen hieman huolestuneet. Aina, kun joku työprojekti päättyy, on ensimmäisenä ajatuksena, että "apua, en kuitenkaan löydä mitään uusia duuneja! Miten mä pärjään? Kohta asun sillan alla!" Ja toisin kuin voisi kuvitella, että noiden ajatusten keskellä pistetään hädissään kukkaron nyörit tiukalle, niin todellisuudessa sitä huomaakin lohtushoppailevansa. 

Täydelliseltä lohtuostokselta tulevaisuushuolissa pyöriskellessä tuntui tämä Papershopista löytämäni suunnattoman suloinen Rifle Paper Co:n vaaleanpunainen kalenteri vuodelle 2017. Katselin kalenterin söpöjä sivuja ja ajattelin, että vuodesta ei voi tulla huono, jos minulla on näin kaunis kalenteri. Vaaleanpunaiset kannet oikein huutavat sisäänsä kaikkea kivaa ja kuplivaa säpinää. Uusia projekteja, unelmia ja tavoitteita. Rentouttavia matkoja ja ikimuistoisia iltoja ystävien kanssa.

Minulla olisi hirmuinen into ja kutina päästä kirjoittamaan kalenteriini kaikkia ihania töitä ja menoja, mutta toistaiseksi on vielä pelottavan tyhjää. Olen tässä nyt joululoman ajan työstänyt päässäni tämän hetkistä tilannetta ja yrittänyt päästä huolieni niskan päälle. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, että lähes ainahan nämä vuoden alut ovat olleet hiljaisempia.

Vuoden takainen tilanne nyt vaan sattui olemaan ihan harvinaisen hyvä, kun tiesin tuolloin toimeentulon varmaksi seuraavaan syksyyn saakka. Vuosi 2016 oli kokonaisuudessaan sellaista hurrikaania töiden suhteen, että kiireeseen ja hyvään taloudelliseen tilanteeseen ehti vähän tottua ja tuudittautua. Siksi tuntuu oudolta ja vähän pelottavalta, kun ekan kerran noin puoleentoista vuoteen, kalenteri ei olekaan lähikuukausilta täynnä. 

Hetken masistelun jälkeen tein itseni kanssa sopimuksen, että vielä tammikuun aikana mä en hätäänny ja panikoi, vaikka ei juuri hommia olisikaan. Annoin itselleni luvan olla tämän kuun ihan rennosti ja pidellä kaikki ne vapaapäivät, joita kaipasin vuoden 2016 kiireissä.

Mutta kevään ajaksi pitäisi sitten tosiaan kalenteri saada täytettyä. Tätä asiaa edesauttaakseni olen päivittänyt portfoliota ja kerännyt listaa vanhoista asiakaskontakteista, joita voisi taas muistutella omasta olemassaolostani sekä tehnyt alustavia suunnitelmia uusista koulutuspalveluista.  

Eiköhän ne tammikuun aikana taas suunnitelmat kirkastu. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin puhelin alkaa piristä ja sähköposti pursuta aika lailla sillä hetkellä, kun päättää pitää vapaata. (Tänään tulikin jo yksi puhujakeikka -pyyntö)

Kesäksi onkin sitten onneksi työt jo sovittuna. Kesä-heinä-elokuu menee viime vuoden tapaan Satakunnan Kansassa lehtikuvauksen parissa ja olen siitä todella iloinen. SK on työpaikka, jossa todella viihdyn, niin ihmisten kuin itse työnkuvankin puolesta. Ja kesä on mitä mahtavinta aikaa olla noissa hommissa, kun Porissa ja koko Satakunnassa tapahtuu koko ajan. 

Onneksi menneen vuoden töiden nostamattomilla liksoilla elättää itseään iisisti vielä ainakin pari kuukautta ja muutama kuukausi menisi sitten vielä säästöillä. Tuskin siihen vaihtoehtoon tarvitsee turvautua, mutta asian ajatteleminen antaa minulle mielenrauhaa. 

Mielenrauhaa antaa myös tämä ihana kalenteri. Siitäkin huolimatta, että sen viikot ovat minun näkökulmastani väärän mallisia. Luotan siihen, että noin nätti kalenteri täyttyy kivoilla jutuilla. En aio antautua sille pessimistiselle ajatukselle, joka oli itselleni kovin tuttu vielä jokunen vuosi sitten, että hyvän kauden jälkeen on pakko tulla iso kasa paskaa niskaan. Ei ole mitään syytä, miksi mahtavaa vuotta 2016 ei seuraisi vieläkin ihmeellisempi ja upeampi 2017. 

Eikä se kalenteri täysin tyhjä ole. Tammikuun loppupuolella on jokunen duunihomma merkittynä, huomisen kohdalla lukee, että "Juna 7.15, kotiin <3" ja kalenteriin ihan ensimmäisenä tehty merkintä näyttää tältä:

First things first. 

Jos tuo söpö kalenteri hurmasi sinutkin, niin löysin sitä vielä ruotsalaisesta Papercut -nettikaupasta. Saatavilla myös sininen versio.

25.02.2016 Arkirealistinen asu kiekkokaukalon laidalta

"Sä näytät jotenkin hirveen paljon hienommalta sillon kun et oo täällä töissä!", totesi kerran eräs työkaveri, kun poikkesin mekko päällä ja normaalit meikit naamassa toimituksessa jollain muilla asioilla kuin työvuoron merkeissä.

Mitä.. en yhtään ymmärrä miten hänellä tuli tuollainen ajatus mieleen, olenhan minä aina töissäkin niin kovin laitettuna, hienona ja kauniisti pukeutunut! Katsokaa vaikka. 😀 😀

*kuvan kynsilakka ja kengät saatu*

Tämän takia ei kauheen usein asukuvia näy sellaisilta päiviltä, kun olen lehtikuvaushommissa. Jos ei muukaan pukeutumiseni ole kovin fäshönii, niin on se nyt yleensä vähän kuvauksellisempaa kuin nää työpäivien valinnat. Mutta tänään päätin ikuistaa tämän arkirealismin huipentuman. Pikkasen lököttävät mammafarkut, Amorphis-huppari ja vaelluskengät. Kaiken tämän hälläväliä kuhan on mukavaa –tyylin kuitenkin sitten kruunasin lakkaamalla kynteni passaamaan yhteen noiden Merrellin kenkien kanssa. 😀

Mä lakkaan kynsiä tosi harvoin, koska A) olen siinä ihan tosi huono ja B) mun kynnet on tollaset nysät, mutta olen ilokseni huomannut, että noi Lumenen Gel Effect -lakat on jotenkin tosi jotenkin helppokäyttöisiä. Siis levittyvät ihmeen siistin näköisesti, jopa tällaisen totaalisen kynsilakkaustöpeksijän käsissä. Ehkäpä voisin koittaa aktivoitua tässä asiassa, nyt saatuani muutamia ihania kevätsävyjä kokeiluun. (Kuvassa sävy 6 Laineilla. Kaupoissa ensi kuussa)

Iltavuorossa ohjelmassa oli taas pitkästä aikaa lätkän kuvaamista. Oli pakko napata muutama ruutu kännykällä, jotta saatte käsityksen siitä mistä me tuolla Isomäen jäähallissa oikein kuvataan. Parin neliömetrin kokoinen kuvaajien spotti sijaitsee vaihtoaitioiden välissä, eli ihan siinä tapahtumien ja joukkueiden välisen vittuilun ytimessä. Vaihdossa olevat maalivahdit vielä kaiken lisäksi eivät istu tuossa samalla vaihtopenkillä kuin muut pelaajat, vaan töröttävät valtavien varusteidensa vuoksi korkeammilla jakkaroilla meidän kuvaajien molemmin puolin.

Jos meitä sattuu karsinaan kolme kuvaajaa (maksimimäärä, mikä saa olla), on siellä kyllä varsin tiivis tunnelma ja saa melkein varoa, ettei tule horjahdettua molken syliin. Tänään kaksi erää vahdossa ollut Ässien Andreas Bernard on kyllä sen verran komea tapaus, että sen syliin vois vähän kaatuakin. 😀 Mutta kyllä mun kaikista suosikein vierustoveri on ollut syksyllä Ässissä vuokralla ollut Oskari Setänen, joka pelasti mut kerran täpärästi kiekolta nappamalla sen hanskaansa juuri naamani edestä. Oih, mikä prinssi! 

Kypärä on kuvatessa pakollinen, sillä laidan luona heiluessa on hyvin mahdollista saada mailasta tai kiekosta päähän. (siitäkin huolimatta, että vieressä istuu maalivahti) Valppaana saa siis olla ja ottaa pari peruutusaskelta, kun ukkoja rysähtelee laitaa päin omalla kohdalla. Tiukimmissa vaihtotilanteissa saattaa saada pelaajan itselleen kirjaimellisesti syliin, kun kentältä vaihtoaitioon syöksyvä pelaaja hyppää laidan yli vähän väärästä kohtaa. Eli jännitystä ja tiukkoja tilanteita riittää. 

(Tossa oikealla alhaalla olevassa kuvassa näkyy mun takaa lippispäinen tyyppi, se on maalivahti. Eli tosiaan aika iholla ollaan. :D)

Olin jokin aika sitten seuraamassa yhden pelin ihan vapaa-ajalla yleisöstä käsin ja se tuntui kauhean tylsältä. Katsomosta puuttui kaikki se vaaran tunne, hienhaju ja pelaajien vastapuolelle heittämät herjat mitkä leijuvat ympärillä, kun seuraa tapahtumia tuosta kaukalon reunalta. Jos vielä vuosi sitten suhtauduin kiekkokuvaukseen hieman nihkeästi, niin olen sittemmin jo innostunut asiasta ja ilahdun, jos työvuoro osuu pelipäivälle. Tokikin olen hommassa vielä melko surkea, mutta just kivaa opetella jotain uutta. 

Yks ainoo paska juttu tossa hommassa oli tänään, se ei tosiaan oo selkäkipuisen puuhaa töröttää hartiat korvissa sen muutamaan kilon mötikkä naamalla 3x 20 minsaa. Myöskään ne mun läppärillä tyskentelyasennot erätauoilla ei ollut olosuhteista johtuen kauheen ergonomisia.. Mua on nyt muutaman viikon vaivannut hirveet jumit rintarangassa ja sitä on rassattu fysioterapeutilla, erilaisilla harjoituksilla ja akupunktiolla. Olin nyt vihdoin ollut useamman päivän putkeen kivuttomana, mutta en oo enää. Ja seuraavan kerran kiekkoa kuvaamaan taas lauantaina. Auts.