06.02.2016

Posted at 17:07h in Yleinen by
0 Likes

Mä alan aavistaa, että tällaisesta "argh, että kadun koko opintojen aloittamista!!" -postauksesta saattaa hyvinkin muodostua kuukausittainen perinne. Ajankohta kyseiselle postaukselle on aina tässä jokunen päivä ennen lähijaksoa (koulua ensi ke ja to), juuri kun jonkun työlään raportin tai tutkielman deadline (huomenna) puskee päälle.

Ja ei, mä en ole aloittanut tätä hommaa vasta tänään, vaan mä olen kyllä lukenut aineistoa ja pyöritellyt aihetta päässäni jo ihan tuskaisen monta päivää, mutta jostain helvetin syystä se sanojen paperille laittaminen on mulle ihan sairaan vaikeeta. Mua on vaivannut ihan hirveä kirjoitusblokki opiskeluissa jo ihan lukion loppupuolelta asti. Vaikka mulla olis aika hyvinkin tiedossa pääpirteittäin se mitä mun tulee näppäimistöltäni suoltaa, niin silti se tekstin aloittaminen tuntuu kauheammalta kuin kiipeäminen K2-vuorelle.

Millä tästä kauhusta oikein pääsisi? Siis hillittömästä itsekritiikistä ja epäonnistumisen pelostahan se kauhu johtuu. Olen aika hyvin onnistunut taltuttamaan nuo samaiset peikot muussa elämässäni viime vuosina eikä kauhun tunteet enää leimaa esimerkiksi työn tekoa niin kuin joskus nuorempana, mutta jotenkin opiskelujen suhteen mä en pääse siitä "apua en osaa, en tiedä mitä sanoa, ei tästä tuu paskaakaan, en voi kirjoittaa sanakaan!!!!" –tunteesta lainkaan eroon.

Ja koko ajan mä tiedostan, että tää kauhu on ihan turhaa ja että jos kohtaan kaikki duunihaasteetkin paljon pienemmällä stressillä, niin hittoako mä jonkun muutaman sivun kirjoitustehtävän edessä olen ihan palasina. Pitänee yrittää palauttaa mieleen kaikki terapia-aikojen opit, jotta löytyis vähän relampi suhtautuminen tähänkin puuhaan.

Tänään mä olen onneksi päässyt jo ihan pahimmasta paniikista ja n. puolet prosessianalyysisuunnitelmastani on jo päätynyt kirjaimiksi näytölle. Aihe alkoi kuitenkin siinä määrin jo ahdistaa, että päätin pakoilla kirjoittamista hetken aikaa tekemällä töitä. Tämän viikonlopun agendaan kun kuuluu ton kouluhomman lisäksi yhden ison kuvatilauksen käsittely. Eli kun opiskelu ahdistaa, pakenen sitä töiden pariin ja kun sitten sekin alkaa tökkiä, niin pakenen tänne blogiin. Seuraavaksi mä sit alan varmaan tiskaamaan ja annan kaikkien näiden keskeneräisten projektien täällä koneella odottaa. 😀

Ja samaan aikaan, kun mä ahdistun deadlineista ja tehtävistä ja siitä, että duunit aina kasaantuu samoille ajankohdille, niin samalla mä koen, että just niinä päivinä kun on eniten töitä, oon eniten elossa. En edelleenkään kaipaa kokopäiväduuniin, mutta tässä epäsäännöllisessä friikkuelämässä on itselläni sellainen ongelma, että aikatauluttamaton päivä ei motivoi mua nousemaan sängystä. Ja aikatauluksi ei riitä mikään vain itsestäni riippuvainen asia.Olen onnellinen siitä, että mun ei tarvii joka viikko työskennellä viittä päivää toimeentuloni eteen, mutta en myöskään osaa hyödyntää kaikkea vapaa-aikaa itseni hyväksi.  Mä en siis osaa ottaa kaikkea parasta irti tästä elämäntilanteestani ja se ärsyttää ja masentaa mua.

Nyt siis koneella on painostavasti auki ohjelma ja välilehti jos toinenkin ja surffaan niiden välillä kirjoitellen toisinaan virkkeen sinne ja toisen tänne ja käsitellen toisinaan pari kuvaa. Ja samalla mä tuijotan kelloa ja mietin, et olis jo seitsemän ja pääsis saunaan. Ja jos oon siihen mennessä saanut tuon pirullisen prosessianalyysisuunnitelmani kuntoon, niin pistän kyllä saunan jälkeen pakkelit naamaan ja lähden yhdelle palkitsevalle kuplajuomalle lähikuppilaan. Onneksi sentään musa kannustaa ja piristää, ämyreissä pauhaa tietenkin luottokumppani Amorphis.

Ei varmaan päätä eikä häntää tässä postauksessa. Mut kai se on jonkinmoinen yritys kuvailla niitä ristiriitoja mitä päässäni pyörii. Länsimaisen kermaperseen vikinää siitä, kun ikinä ei oo asiat hyvin vaikka onkin.

EDIT: Klo 22.46, nyt se paska on palautettu. Ja yli puolet viikonlopun kuvankäsittelyurakastakin jo pulkassa. Sunnuntaista tulee sittenkin suht rento.


17.01.2016

Posted at 14:37h in Yleinen by
0 Likes

Huhhuh, miten se vetikin akan niin naatiksi semmonen kolmen päivän koulurypistys. Mulla oli tosiaan ke-pe ensimmäiset aloittamani YAMK-koulutuksen lähiopetuspäivät Tampereella ja perjantai-ilta ja eilinen menikin sitten ihan vaan aivoja tuulettaessa. 

Ehdin jo tässä tammikuun alussa kiroilla mielessäni, että miksi ihmeessä mä taas hakeuduin opiskelemaan ja mietiskelin hirveästi sitä, että jaksanko mä sitten kuitenkaan keskittyä näihin opintoihin. Ahdistus oli siis melkoisesti pinnassa myös tuonne lähijaksolle mennessä ja keskiviikon ja torstain lähinnä vaan hoin mielessäni, että "voipaskavoipaskavoipaska".

Ensimmäinen nelituntinen luento oli lähinnä kidustusta ja paikallaan pysyminen ja keskittyminen tuntui ihan mahdottomalta. Olo oli kuin ekaluokkalaisella, jolle pulpetissa istuminen on ihan uutta. Välillä mietin myös, että miten ihmeessä nämä käsitellyt asiat voisivat ikinä liittyä omaan työhöni. Olen niin tottunut opiskelemaan puhtaan konkretian kautta (valokuvausopinnoissa tehtiin eikä mietitty teorioita), että leijuminen jossain johtamisen ja strategioiden teorioissa tuntuu aluksi hölmöltä ja vieraalta. 

Mun innostuksen ja mielenkiinnon herätti kuitenkin onneksi kolmas opetuspäivä. Liiketalouden tutkiminen ja kehittäminen -nimisen opintojakson opettaja osoittautui niin mukaansatempaavaksi ja meidän opiskelijoiden kehitystehtävistä innostuneeksi tapaukseksi, että sai kylvettyä tiedonjanon minuunkin ja unohtamaan siihen saakka velloneen katumuksen opiskelujen aloittamisesta.

Avainasemassa pelon ja ahdistuksen vaihtumisessa innostukseen olivat ne monet oivallukset joita perjantain luento onnistui minussa sytyttämään. Löysin mm. monista omaan työhöni liittyvistä pienistä asioista suurempia syy-seuraus -suhteita ja tajusin, että mielessäni pyörivä kehitystehtävän idea saattaakin olla hyödyllisempi kuin kuvittelinkaan.

Ekana päivänä koko opintojen parhaalta asialta tuntui tää Kelan ateriatukikortti. Hiemanko säästyy rahaa kesälläkin, kun työpaikan vieressä on opiskelijaravintola!

Kun vielä keskiviikkona TAMKiin suunnatessa mietin, että  miksi ihmeessä mä taas lähdin opiskelemaan, niin perjantaina sieltä pois lähtiessä olin iloinen ja innoissani, että olin näin päättänyt tehdä. Toki sitä stressiä ja mahdanko mä pärjätä -huolta on ilmassa edelleen, mutta tärkeintä, että löysin innostuksen ja kiinnostuksen. Kaikista tutkielmista ja esseistä selviytyminen kuitenkin vähän rassaa, sillä siitä on lähes kymmenen vuotta, kun olen viimeksi joutunut jotain tämän tyyppisiä kouluhommia tekemään. Tuntuu siis tosi vieraalta alkaa kahlaamaan kirjoja ja analysoimaan asioita kirjallisesti. 

Mutta kai tää tästä helpottaa sitä mukaa kun vaan tekee niitä tehtäviä. Siinä ne hukassa olevat opiskelutaidot sitten pikku hiljaa palautuu. Jospa joskus huhtikuussa ei tunnu enää niin kamalalta kuin nyt. 

Tässä keväässä onkin nyt hyvää se, että mulla on ainakin toistaiseksi hyvin maltillisesti töitä tiedossa, joten voin ehkä ihan oikeasti keskittyä näihin opintoihin sen sijaan, että huhkisin koulutöitä kasaan aamuyön tunteina täysien työviikkojen lomassa. Yritän siis valaa uskoa itseeni, että hyvin tää menee, kyllä mä selviin, kyllä mun äly, taidot ja jaksaminen riittää oikein mainiosti. 

Nyt mä oikeasti haluaisinkin jo tutustua tarkemmin aiheeseen prosessianalyysi ja aloittaa ensi jaksolle palautettavien tehtävien tekemisen, mutta en voi, sillä eka pitää keskittyä töihin. Huomenna nimittäin jatkuu taas #Evek -kuvaukset ja mulla on vielä läjä kirjoitettavaa tämän päivän aikana. Eli nyt pitää onnistua putsaamaan päästä sellaiset asiat kuin innovaatiojohtaminen, tutkimusstrategia, benchmarking sun muut ja kääntää aivot läppäasentoon!

Onko siellä muita, jotka aloittivat uusia opintoja nyt vuoden alussa? Mitkä fiilikset?


19.10.2015

Posted at 21:38h in Yleinen by
0 Likes

Makasin tänä aamuna, tai tarkemmin ottaen puoliltapäivin, sängyssä ja koitin jäsentää alkaneen viikon ja muutaman tulevankin aikatauluja ja to do -listoja ja irvistelin hieman mielessäni, että kiirettä pukkaa. Lähes samointein kuitenkin karistin tuon hetkellisen kääk!-fiiliksen päästäni ja upposin fiilistelemään sitä miten onnekas mä tällä hetkellä olen.

Mietin siinä sitten sellaistakin asiaa kuin menestys. Että mitä se mulle itselleni oikein tarkoittaa. Muistan miten nuorempana usein mietin, että tuleekohan musta ikinä mitään ja menestynkö mä. En koskaan oikein edes osannut määritellä et mitä se menestys oikein tarkottaisi mutta ehkä jonkin hienolta kuulostavan duunin saavuttamista ja hyvää liksaa.

Olin vuosikausia hirveessä ahistuksessa ja paineessa, että mä en osaa mitään, ja jos sen hetkinen työni loppuisi, en varmasti saisi enää uutta. Koin, että olin opiskellut ihan typerän ja turhan tutkinnon ja soimasin itseäni, etten ollut älytä valita jotenkin paremmin. Tein töitä ja pelkäsin, että en koskaan etenisi milläään tasolla, vaan jumiutuisin ikuisuuksiin tekemään yksiä ja samoja hommia ja vitutus töihin lähdöstä olisi joka-aamuinen kaverini. Tuntui siis kovasti siltä, että mä en todellakaan ollut mikään menestyjä.

Mutta sitten tapahtui jotain. Puitteet muuttuivat. Vakkariduunin vaihtui pätkätöihin ja epävarmuuteen tuloista. Moni voisi pitää nykyistä tilannettani kammottavana ja kaukana menestyksestä. Mutta tiedättekö mitä, puitteiden lisäksi muutuin myös minä. Kirjoittelin tuossa noin viikko sitten kuinka olen onnistunut muuttamaan ajatuksiani epäonnistumisen suhteen, mutta se ei suinkaan ole jäänyt ainoaksi asiaksi jossa olen kehittynyt. 

Viimeiset pari vuotta ovat tuoneet mulle aivan hurjasti lisää itsevarmuutta omien tekemisieni suhteen. Olen uskaltanut antaa itselleni tunnustusta asioista joissa olen hyvä, mutta pystynyt myös pohtimaan heikkouksiani ilman sellaista "äääää, mä oon ihan mitätön paska" -myllerrystä. Olen myös oppinut sietämään taloudellista epävarmuutta ja luottamaan äidin aina jankuttamaan "asioilla on tapana järjestyä mantraan". 

Ja tänään, siinä sängyssä maatessa se ajatus sitten iski, että tää on nyt mulle sitä menestystä. Ei oo isoa liksaa, eikä varaa omakotitaloon, ei hienoa ammatillista titteliä, eikä vakituisia töitä. Mutta mä tajusin siinä kalenteriani selatessa, että mä saan tehdä koko ajan liksani eteen suurimmaksi osaksi tosi kivoja juttuja eikä kaikki tunnu edes työltä. Toisinaan mulle maksetaan jopa asioista joita tekisin joka tapauksessa vaikka en saisikaan rahaa. (tämä blogi nyt vaikka esimerkkinä).

Ja hitto, se jos mikä on mun mielestä elämässä menestymistä, että ei aamuisin vituta lähtee töihin (herääminen nyt ärsyttää aina, mut ei työt), rahaa tulee kivoista duuneista ja jännistä projekteista pieninä puroina sen verran, että pysyy katto pään päällä ja toisinaan on vara ostaa kengät ja juoda skumppaa. 

Lauantainakin oli ihan huippu työpäivä, kun suunnattiin juttukeikalle valjakkokoirakilpailuihin. Näin monta söpöä karvaturria, mm. tuon pikkuisen Haiku-pennun.

Mä mietin siinä, että itselleni menestystä  on se, kun tunnen oppivani uusia asioita ja sillä tavalla etenen "urallani". Eteneminenkin on vähän hölmö sana, en koe, että mun pitäis pyrkiä ja päästä jotenkin ylemmäs tai korkeammalle jossain yhdessä asiassa, vaan olen enemmänkin kiinnostunut laajentamaan osaamistani uusiin asioihin. Mä olen ihan vilpittömän innostunut joka kerta, kun opin uusia itseäni kiinnostavia ja omaan soppaani sopivia asioita. Viime viikkoina olen esimerkiksi intoillut edistymisestäni videohommissa ja tuntenut onnistumisen iloa, jopa oikolukuhommissa. Mulle uuden oppiminen on ehdottomasti tärkein bensa mun koneeseen (se opettelu kohta on joskus vähän hanurista), ja pienetkin etenemiset omien mielenkiinnon kohteiden saralla saa aikaan riemunkiljahduksia.

Olen lähiaikoina myös iloinnut ja ihmetellyt sitä, että jostain vaan ilmestyy ihmisiä, jotka näkee mussa potentiaalia sellaisiinkin hommiin joihin en itse vielä uskaltaisi itseäni tyrkyttää. Antaa lisää luottoa siihen, että olen ihan oikeella tiellä ja teen toisinaan asioita oikein. Tilipäivästä ei aina oo tietoa, mutta tää vapauden tunne ja kaikki yllättävät käänteet ovat kultaakin kalliimpia. 

Kyynisimmät siellä miettii, että "no tulee sitä paskaa niskaan vielä sullekin"  ja joidenkin mielestä taas tällainen omasta hyvästä fiiliksestä kertominen on ylpeetä leijumista, mutta ei se oo multa pois. Kyllä sitä paskaakin varmasti vielä elämään mahtuu ja on tähän mennessä mahtunutkin, mutta nyt kun mä vihdoin olen päässyt vuosia vaivanneesta pelosta, epävarmuudesta ja pessimismistäni, niin mä aion todellakin nauttia näistä uusista tunnelmista niin kauan kuin niitä riittää. Mä olen oman elämäni menestyjä.

PS. Ensi viikolla mä pääsen kertomaan teillekin yhden uuden kivan duunin, joka tarkoittaa itselleni mahdollisuutta päästä oppimaan taas uusia juttuja huikeiden ammattilaisten seurassa!