Kuten olen toisinaan esimerkiksi työttömyydestä tai opiskelusta koskevissa postauksissani kertonut, niin valokuvaus on välillä vaikeina aikoina tuntunut kamalalta ja pakkopullalta ja minun on tehnyt mieli kantaa kaikki kamerakamat kaatopaikalle. Kuvaaminen tuntui ylitsepääsemättömän hirveältä ensimmäistä tutkintoa suorittaessani ja näyttökoestressin vyöryessä päälle, kun ammatillinen itsevarmuus ei ollut vielä ehtinyt nitistämään lamauttaviin mittakaavoihin kasvanutta itsekritiikkiä. Kameraan tarttuminen tuntui vastenmieliseltä myös viime talvena, kun tulevaisuus tuntui toivottomalta enkä ollut vielä lainkaan ehtinyt toipua töiden aiheuttamasta uupumuksestani.

Yksi kuvauskohde on kuitenkin kaiken epäröinninkin keskellä aina pysynyt mielenkiintoisena ja rakkaana, nimittäin keikkakuvaaminen. Värivalojen kiivaassa välkkeessä ja rokin pauhatessa korvissa on kameran läpi tiirailu ollut aina vain ja ainoastaan mukavaa ja mielenkiintoista, ei koskaan typerää ja tympeää.

Aina se ei tietenkään suju ja olosuhteista riippuen kortille voi toisinaan tarttua muutama sata ruutua pelkkää paskaa, mutta niiden harvojen helmien metsästäminen on silti koukuttavaa, vaikka usein joutuukin pettymään.

Perjantainen Amorphiksen keikka Virgin Oilissa oli nyt vaihteeksi pieni pettymys kuvien osalta. Minulla ei ollut jaksamista taistella tietäni yleisön joukossa parhaille kuvausmestoille eivätkä keikan valotkaan tarjonneet tällä kertaa toivotunlaisia herkullisia valollisia tilanteita. Mutta siitä huolimatta en osannut kokonaan laskea kameraa kädestäni, vaan aina välillä väijyin näyttöä muutaman ruudun ajan ja sitten taas välillä fiilistelin vaan pelkkää musaa.

Hyvin keskinkertaista huttua siis tällä kertaa. Mutta toimivat kuitenkin kivoina muistoina jälleen yhdestä Amorphis-keikasta.  Keikka ei noin bändinkään puolesta ollut missään nimessä parhaimpia näkemiäni, vaan tunnelma oli jotenkin hieman vaisu eikä sounditkaan olleet niin nappia kuin vaikkapa nähdessäni Amot Oslossa. Mutta lempibändi nyt on toki melko timanttia jopa paskimmillaankin, joten hyvä mieli keikasta silti jäi. Mutta tässä sii muutama otos keikalta.

Kamerana toimi tällä kertaa Olympuksen uusi PEN E-PL7 (saatu) ja laseina käytin lemppareitani kiinteitä 75 mm 1.8 ja 45 mm 1.8 objektiiveja. Kuvat kuvattu pääosin aukoilla 1.8 tai 2.0 ISO-luvun ollessa ruuvattuna vaihdellen akselille 2000-4000.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan jees arvion kuvista annoin tälle viimeiselle jäämies-kuvalle ja hyvän fiiliksen vuoksi Esan ihanalle hymykuvalle. Muuten ei nyt oikein irronnut. Ehkä sit taas ensi kerralla.

 

 

 


KUIN KAKSI (vaalenapunaista) MARJAA

Kahvakuula (raskas treeniväline) /     Veera (Rapakunnossa-bloggaaja)

Takana tosiaan Lastaamon starttikurssin kahvakuulatunti ja tykkäsin siitä kovasti. Kirjoitan ehdottomasti lisää aiheesta, mut nyt ei vielä irtoo, kun treenistä on vasta pari tuntia. Jäsentelen vähän ajatuksia ensin ja kuullostelen mitkä paikat tästä eniten kipeytyy. Näin viikon viimeisenä päivänä kuitenkin itseensä tyytyväisenä on kerrottava, että siitä huolimatta, että tein tällä viikolla kaksikin reissua (olin risteilyllä ja tein viikonloppureissun miehen kanssa Helsinkiin), niin onnistuin silti treenaamaan kolme kertaa. Se on hirmu hyvä suoritus itselleni! Tällä viikolla ois tavoitteena neljä sportti-iltaa: kaks kertaa starttikurssia, punttikoulu ja sit vielä kahvakuulatunti, kun se niin mukavalta vaikutti.


Nyt on taas palattu reissusta kotiin, mutta itse en ehdi täällä montaa yötä homehtua, kun jo alkuviikosta suuntaan takaisin Helsinkiin töiden merkeissä. Oli kyllä kaikin puolin vallan ihana miniloma. Vaikka ehditäänkin viettää miehen kanssa paljon aikaa keskenämme ihan muutenkin, niin silti tuollainen pieni pako arjesta yhdessä tuntuu ihan luksukselta. Herkuteltiin ravintoloissa, shoppailtiin hullareilla (miehen aloitteesta!), käytiin keikalla, nukuttiin pitkään ja halailtiin paljon. Mahtavaa akkujen latausta.

Monella bloggaajalla olisi varmasti tarjota viikonlopusta laaja ja kaunis kuvakertomus, mutta ei minulla. Puhuttiin jokin aika sitten muutaman blogikollegan kanssa siitä miten jotkut ovat oppineet kulkemaan kamera kädessä ja refleksinomaisesti taltioimaan kaikkea kokemaansa voidakseen jakaa kokemansa blogissa. Itselläni puolestaan jää kamera vapaa-ajalla useimmiten laukkuun tai kokonaan kotiin, sillä A) Kuvaan ihan riittävästit yöni puolesta ja B) En halua suhtautua kaikkeen kokemaani koko ajan sillä ajatuksella, että tästä saa nyt materiaalia blogiin.

Tässä blogikeskustelussa minulta sitten kysyttiin myös, että mitä tavotteita ja suunnitelmia minulla on blogini suhteen. Hämmennyin ja tunsin itseni taas huonoksi harrastelijabloggaajaksi kivenkovien ammattilaisten joukossa. Ei minulla ole mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia eikä strategioita lukijamäärien kasvattamiseen. Mä olen aina vaan blogannut, koska se on ollut kivaa. Ja blogannut omien fiilisten mukaan, en miettien, että mitä te siellä ruudun toisella puolen ajattelette, jos en viikkoon kirjoita mitään. En ole ajastanut lomieni ajaksi viihdykettä lukijoille kuvitellen, että jollakulla tulisi ikävä minun poissaollessani, enkä tehnyt kalenteriin suunnitelmaa mitä postaan ja koska.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten nuo kysymykset tavoitteista ja toisten bloggaustavoista kuuleminen saa mut miettimään, että pitäiskö tähän nyt sitten suhtautua jotenkin enempi veren maku suussa. Että onko se ihan rikos olla mukana kaupallisessa portaalissa ja ns. osa-aikainen blogiammattilainen ja suhtautua tähän edelleen näin rennolla otteella, että kirjoitan tätä edelleen omien tunteideni mukaan miettimättä että pitäiskin lähtökohtaisesti palvella lukijakuntaa. Että olisiko nyt pitänyt kuvata hotellihuone ja arvostella aamiainen ja tehdä postaus illallisravintolastamme ja kuvata itsensä hotellihuoneessa kylpytakki päällä lukemassa rentoutuneena naistenlehteä, ihan vaan jotta saisi kuvituskuvaa postaukseen, jossa kerron miten rentouttava reissu oli? Jos joku siellä ajattelee, että olisi pitänyt, niin pakko tosiaan tuottaa pettymys.

Kuvasin minilomallamme tasan Amoprhiksen keikan ja senkin ihan puhtaasti siksi, että minä niin tykkään keikkakuvaamisesta. Ja siitä huolimatta, että teidän joukossa ei varmasti montaa ole, joita mun Amo-hehkutukset ja keikkakuvapläjäykset kiinnostaa, niin aion tuupata ne tänne silti. Koska minä niin tykkään. 😀

Perjantaina hotellilta lähtiessämme muistin kuitenkin sen verran miettiä bloggaamista, että pyysin miestä nappaamaan nämä asukuvat. En minäkään, nyt täysin tästä asiasta itseäni osaa irrottaa, vaan ihmismäiset asut ikuistetaan, jos vaan olosuhteet sallii.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

farkut-HM Mama/läpikuultava pusero-Only/nilkkurit-Vagabond/laukku-Diesel/nahkarotsi-Junarose (saatu)/huivi-Bossa Orange/kaulakoru-MIMU (saatu)

Kuten jo muutama postaus sitten kerroin reissupukeutumisestani, niin mustalla linjalla mentiin taas. Piti miettiä päälle jotain sellaista, jolla kehtaa astella sekä ravintolaillalliselle, että rokkikeikalle. Yleensähän suuntaan Amo-keikoille kyllä bändipaidassa enkä muista koskaan kuunnelleeni heitä korkokengissä, mutta nyt piti vähän soveltaa. Mutta onneksi tosiaan musta toimii aina, tilanteessa kuin tilanteessa.

Niin, että millaisia ajatuksia tämä ”paska bloggaaja” -teema teissä herättää? Sana on vapaa!

(Alkoi oikeastaan ärsyttää nyt jo vähän tämä postaus. Olen nimittäin joskus tehnyt linjauksen, että en juurikaan bloggaisi itse bloggaamisesta, mutta tässä mä nyt sitten metabloggaan. Mutta pah, haitanneko tuo sitten kuitenkaan.. Irrottaudun tästä aiheesta nyt  suuntaamalla leffateatteriin katsomaan Mielensäpahoittajaa!)