Suunnatessamme lauantaina Kirjurinluodon konserttiin ei mulla ollut oikein minkäänmoisia odotuksia illan esiintyjiä koskien. Lähinnä odotin pääseväni heiluttamaan peppua Kool & The Gangin discoklassikoiden tahtiin. Tommi oli liikkellä puhtaasti Robert Plantin vuoksi ja oli keikasta ihan innoissaan, mutta itse en tuolta Led Zeppelin -legendaltakaan osannut odottaa yhtään mitään. Led Zeppelin on itselleni niitä bändejä joilta toki osaa nimetä muutaman klassikobiisin jotka edelleen kuluttavat radioiden soittolistoja. Stairway to heaven, Whole lotta love, Kashmir, Black dog ja Immigrant song. Siinäpä se oikeastaan oli oma tietouteni tuosta 70-luvun rockmammutista ja herra Plantin omista puuhista tiesin vielä vähemmän. Mutta tulinpahan sitten ainakin positiivisesti yllätetyksi. Robert ja bändinsä The Sensational Space Shifters nimittäin pyyhkäisivät aika lailla jalat altani areenalle taikomallaan intensiivisellä tunnelmalla ja matalalta murisseilla sävelillään.

Herra Plant, tai Golden God, kuten häntä nimitetään, ei ollut ehtinyt olla lavalla varmaan yhtä biisiä enempää, kun jo julistin, että "ei jumalauta miten kuuma ukko!". Plant oli taas yksi todiste siitä, että sex appeal ei todellakaan ole iästä kiinni. 66-vuotiaan kiharapään ei tarvinnut riehua eikä tehdä sirkustemppuja naulitakseen ihmisten keskittymisen itseensä, vaan karisma ja rock'n roll ihan pursuivat miehestä aina takariviin saakka vähäeleiselläkin esiintymisellä. Bluesia, folkia, voodoofiilistä ja tietenkin rock-säveliä, bändi tarjoili kaikkea tuota sulassa sovussa ja kietoi ihmiset maagiseen musiikkikuplaan Porin pimenevässä illassa.

Eli kyllä kolisi ja lujaa. Tänään olenkin sitten sivistänyt itseäni kuuntelemalla lisää Led Zeppeliniä ja Robert Plantin soolotuotantoa. Nytkin taustalla soi yksi Plantin livekonsertti youtubesta. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä tutustua bändiin tai artistiin. Vaikka yhtye olisi kuopattu jo vuosikymmeniä sitten, on musiikki edelleen olemassa ja etenkin nyt internet aikakaudella helposti saatavilla.

Tämä pariskunta siis ainakin oli oikein onnellinen lauantai-iltana ja niin tuntui kommenteista päätellen olleen hyvin moni muukin. Ja eilen illalla taloudessamme katsottiin televisiosta mitäs muutakaan kuin Led Zeppelin Celebration Day -konserttia vuodelta 2007, jossa bändi kookontui ensimmäistä kertaa soittamaan yhdessä sitten vuoden 1980 ja rumpalinsa John Bonhamin kuoleman.

Moniko teistä oli paikalla? Ainakin yksi oli. Terkkuja lukijalle joka nappasi pikaisesti hihasta eturivissä!


Matkattiin viikonlopuksi murun kanssa Helsinkiin ja syy siihen oli eilinen Don Huonojen 25v juhlakeikka jäähallissa. Hankittiin liput jo heti silloin marraskuussa, kun tulivat myyntiin ja Donkkareiden lisäksi odotettiin yhtä kovasti ellei jopa enemmänkin pitkältä keikkatauolta myöskin palannutta Maj Karmaa. Maj Karma potki kovasti ja sopivan kiukkuisesti. Vajaan tunnin keikka sisälsi loistavan valikoiman kaikkia todella tykkejä voimabiisejä kuten Ukkonen, Salama ja Attentaatti. Meillä oli paikat istumakatsomosta ja kolmesta bändistä ainoastaan Maj Karman rutistus oli sellainen, että olisimme mieluusti olleet heilumassa ja huutamassa nyrkki pystyssä permannolla. Kaiken kaikkiaan Ylppö, Häiriö, Kurittu ja Savolainen osoittivat olevansa edelleen hyvin ajankohtaisia, ainakin itselleni.

Don Huonot puolestaan sai vajoamaan 15-20 vuoden takaisiin teiniakoihin ja se oli toki ihan mukavaa, mutta samalla myös jotenkin surullista. Biisit herättivät päässä eloon tunteita, ajatuksia ja muistoja ajoilta jotka ovat jo kaukana menneisyydessä. En löydä juurikaan yhteistä nykyisestä itsestäni ja siitä tytöstä jonka korvalappustereoissa aikoinaan soi Verta Pornoa ja Propagandaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyvää yötä ja huomenta -levyn haikeat slovarit haisivat ja maistuivat 90-luvun lopun kesäfestarien aamuyön tunneilta ja saivat miettimään, että vaikka en enää missään nimessä haluaisi olla 19 vee enkä edes 25, niin on ihan hiton haikeeta, että kaikki ne vuodet ovat jo takana. Mietin keikan aikana moneen kertaan sitä kuinka elämä on muuttunut kaikin puolin tasaisemmaksi, niin hyvässä kuin pahassa. Mikään ei enää nykyään aiheuta sellaisia tunteiden vuoristoratoja mitä noihin nuoruuden biiseihin päässään liittää. Takana ovat väkevät ihastuksen ja pettymyksen tunteet, ensirakkauden ahdistus ja huuma, erokipuilut lapsuuden ja nuoruuden ystävien jäädessä taa ja itsetunnon kanssa hapuilu. Toisinaan pieni osa minusta kuitenkin kaipaa sitä, kun asiat vielä tuntuivat suurilta elämyksiltä. Jokainen keikka, jokaiset festarit, jokainen lentomatka, uusi kaupunki,  tuntui nuorena huikealta ja jännältä ja jokaisen kivan pojan kohdalla mietti, että voisiko tuo olla kenties sellainen ”oikea”. Nykyään matkustaminen on arkipäiväistynyt ja se jopa toisinaan tympii, festareilla ei todellakaan jaksa rypeä eikä sen kuuman rokkikukon näkeminen keikalle enää nosta pulssia kahteen sataan.  Mut toisinaan sitä teiniajan fiilistelyntaitoa kyllä kaipaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niin hyvältä ja tutulta kuin bändi kuulostikin, ja niin tiukasti kuin tyypit soittivatkin, niin keikka oli silti ennen kaikkea jäähallillinen entisiä nuoria kokemassa flasbackeja menneisyydestä bändin tehdessään parhaansa saadakseen meidät edes hetken aikaa tuntemaan itsemme taas nuoriksi ja villeiksi. On eri asia kuunnella jotain bändiä vaikka 20 vuotta, jos yhtye tuottaa koko ajan uutta musiikkia. Bändi kasvaa ja kehittyy siinä vierellä ja eri levyt tulee korvamerkittyä eri elämänvaiheisiin. Kun joku nuoruuden suosikki tekeekin paluun yli kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen, on se vain yhtä muistotilaisuutta. Menneissä vellominen ei oikein ole minun juttuni, joten lähes kaksi tuntia teiniaikojen melankoliaa oli aika raskas paketti. Mutta siitä huolimatta, olen iloinen, että menin. Kuulin oikeastaan kaikki ne kappaleet joita toivoinkin: Hannu ja Kerttu, Kissaihmiset, Verta Pornoa ja Propagandaa, me olemme kuin veljet. Mutta nyt korvani kaipaavat vastapainoksi jotain musiikkia, joka lennättää mut kohti upeaa tulevaisuutta!


Effie replaces Fulvia in Mockingjay

Kuva

Kokosin elokuussa postaukseen turbaanivinkkejä True Bloodista tutulta Lafayettelta ja nyt olisi vuorossa toinen huivisolmuillaan ihastuttanut fiktiivinen hahmo.

Kävin perjantaina katsomassa Nälkäpeli-sarjan kolmannen leffan eli Matkijanärhi 1:n. Itse elokuva oli vähän pettymys ja tuntui vain rahastus mielessä tehdyltä välisoitolta ennen varsinaista loppupärinää. Jotain leffasta kuitenkin jäi mieleen positiivisessa mielessä ja se oli Effie Trinketin päässä nähdyt huiviviritelmät.

effie-trinket-hunger-games-mockingjay-fishnet-gold-embroidery-glove

 Kuva

Aiemmissa osissa todella näyttävissä ja värikkäissä asuissa nähty Capitolin asukas Effie Trinket joutuu Matkijanärhessä käyttämään mielikuvitustaan vielä entistäkin enemmän, kun pukeutumisen perustana on ankea haalari, joka on käytössä kaikilla Vyöhyke 13:n asukkailla. Kunnon fashionistana Effie muuntaa tylsän univormunkin itsensä näköiseksi. Pastellisten peruukkien jääminen Capitoliin on Effielle katastrofi, mutta sitten hän onneksi muistaa muinaisen muotivillityksen; huivista sidotut turbaanit. Ja hyvältähän se neiti Trinket näyttää turbaanissakin!

Effie1

 Kuva

Tällainen kahden viimeisen kuvan sykerösolmu onnistuu itseltäkin, mutta ekan kuvan iso rusettia pitää kyllä ehdottomasti myös harjoitella! Avainasemassa onnistumiseen on tietenkin oikean kokoinen ja sopivan jäykästä materiaalista oleva huivi. Eli jotain suht isokokoista puuvillaista bandanahuivia nyt metsästämään!

Millaisia ajatuksia teillä Nälkäpeli-leffoista tai Effien tyylistä?