19.01.2018 Kauneudesta: Ketä tässä muka pitäis miellyttää?

Onko sinulle tärkeää, että muut pitävät sinua kauniina? Tai pukeutuessasi omasta mielestäsi kivasti, oletako myös muiden pitävän ulkoasustasi?

Törmäsin eräässä somekeskustelussa kommenttiin, jonka kirjoittajan mielestä tietyt vaatteet eivät kuulu pluskokoisten päälle. Että toki voi pukeutua miten haluaa, ”mutta ei voi olettaa, että muut pitää sitten kauniina”. Sillä kuka kommentoi ja missä, ei ole väliä, en tarkkaan enää edes muista millaista pukeutumista keskustelu koski, mutta minua vaan jäi mietityttämään tuo lause. Olen kuullut sen ennenkin ja se ihmetyttää itseäni joka kerta. 

Mikä joukko se on se muut? Ja miksi ylipäätään kenenkään tarvitsisi miellyttää niitä muita? Jos joku vastaantulija ei pidä sua kauniina, niin mitä ihmeen väliä sillä on? Mulle ei vaan mene jakeluun.

uikkari – HM+ / kengät – Dr. Martens / huppari – Von Hertzen Brothers

En itse ainakaan koe, että ulkonäköni tai pukeutumiseni tarvitsisi miellyttää mun työkavereita, naapureita, lähikaupan kassaneitiä, viereisen pöydän tyyppejä ravintolassa tai edes ystäviäni. Edelleen uskallan väittää, että ne kenellä on väliä, ovat seurassani muista syistä kuin ulkonäköni vuoksi.

Mä en tiedä edes, että miellyttääkö ulkonäköni ja tyylini mitenkään erityisesti omaa puolisoanikaan. Mutta siinähän tuo on roikkunut matkassa jo lähes 15 vuotta, niin lienee minussa jotain hyviä puolia, jos en vaikka maailman ulkoisesti kauneimman naisen titteliä häneltä saisikaan. Mutta, kun itse katson peiliin, niin ei mulla ole pahaa sanottavaa. Ja mielestäni vain sillä on pohjimmiltaan väliä.

Kun itse tykkää omasta olemuksestaan ja vaikkapa vaatevalinnoistaan, niin en keksi juurikaan syitä miksi tulisi miettiä pitääkö ne mystiset kaikki maailman muut sua kauniina. Ylipäätään mitä kauneus ja millainen ihminen on kaunis? Mielipiteitä lienee siitäkin asiasta yhtä paljon kuin on vastaajia. 

Muita ihmisiä ja heidän mahdollista paheksuntaansa voi olla vaikkapa vaatevalintojen kohdalla perusteltua miettiä lähinnä tilanteissa, joissa etiketti sanelee pukeutumista. On muiden paikallaolijoiden kunnioittamista pukeutua esimerkiksi juhlan luonteen mukaan. Mutta jos etiketti on kunnossa, on sen sisällä aivan sama tykkääkö joku muu kyttyrää, jos sun allit heiluu villinä ja vapaana tanssilattialla. 

Sellaista ei siis tulisi liikoja miettiä, että voinko nyt pukeutua lyhyeen hamesseen, kun voi olla, että jonkun mielestä sääreni ovat rumat. Tai että voinko pukeutua vartalonmyötäiseen puseroon, kun voi olla, että jonkun mielestä pömpöttävä mahani on kamala. 

Kerron nimittäin salaisuuden, sinä tai minä tai yhtään kukaan meistä telluksen tallaajista ei tule ikinä tekemisellään, olemisellaan ja ulkonäöllään miellyttämään kaikkia muita. Ei ikinä. Joten miksi stressata asiasta ja nähdä suunnattomasti vaivaa edes yrittääkseen? 

Näillä kuvilla ei ole asian kanssa mitään muuta tekemistä kuin, että näytän omasta mielestäni näissä huvin vuoski ottamissani kuvissa sairaan hyvältä. Hölmöstä asusta huolimatta. Tai ehkä juuri sen vuoksi. Ja ei, en oleta kaikkien muiden jakavan ajatusta kanssani. But I don’t give a shit! Älä sinäkään.

28.09.2017 Miltä tuntuu olla lihava?

Millaista on olla lihava? Miltä tuntuu olla ylipainoinen, läski, pullea, iso ja kaikki sen synonyymit?

Kuinka moni syöksyi tänne otsikon luettuaan ajatellen, että ”nyt se vihdoin tunnustaa miten kurjaa sen elämä on ja miten kamalalta noi sen läskit tuntuu”? Joudun nyt tuottamaan näin veikanneille pettymyksen, sillä vastaukseni kysymykseen on että ”en tiedä”.

Ai, että miten ei lihava ihminen tiedä miltä tuntuu olla lihava? No siten, että määrittelen itseäni niin pitkälti muiden asioiden kuin kokoni kautta, joten tiedän vain miltä tuntuu olla minä. Juu se minä on lihava, mutta se on paljon muutakin. En osaa sanoa oikein mitään siitä, miltä noin niin kuin yleisesti lihavuus tuntuu. Useimmiten kun huomaan, että en tunnista monistakaan ylipainon ympärillä käydyssä keskustelussa esiin nostetuista asioista itseäni.

En mieti olenko jonkun porukan isoin tai että olenko ainoa lihava paikan päällä. En koe, että plussille ei ole mitään kivaa vaatetta tai että mikään ei sopisi vartalolleni. En näe itseäni rumana enkä häpeile kehoani uimarannoilla tai muuallakaan. En koe, että minua kokoni vuoksi tuijotetaan tai, että saisin olemukseni vuoksi huonompaa palvelua kuin hoikempanakaan. En ajattele, että olisin millään tavalla huonompi tai alempiarvoisempi kuin fyysisesti pienemmätkään lajitoverini enkä ole koskaan pelännyt, että lihavuuteni olisi este vaikkapa työllistymiselle.

No mutta onhan tuon ei -listan vastapainoksi oltava jotakin asioita, jotka ovat niin kuin ovat juuri siksi, että laardia löytyy. Ja onhan toki niitäkin.

En mahtuisi ulos kapeasta tuuletusikkunasta. Ja onhan sitä nyt monia muitakin koloja ja rakoja, joista en kokoni vuoksi noin vaan pujahda. (Anopin mökin pienen pienessä kylppärissä oli joskus kiinteä suihkuseinä asetettu niin, että suihkuun päästäkseni minun oli hivutettava itseni seinän ja suihkuseinämän välistä nostamalla tissit suihkun puolelle yksi kerrallaan ja vetämällä vatsamakkaroita käsin pienemmäksi. Siinä saattoi omat ympärysmitat muistua mieleen. 😀 )

Ohuen ohuet narustringit eivät tunnu (eivätkä näytä) hyvältä päälläni. Mutta en mä muista niiden tuntuneen kovin mahtavalta hoikkanakaan. Isot rinnat ovat toisinaan tiellä huvittavallakin tavalla (tästä aiheesta tulisi niin hyvä video.). Pommilla uima-altaaseen hypätessä tulee melkoiset loiskeet ja suihkurusketuksessa käydessä pitää vatsamakkarat ja tissit nostella yksi kerrallaan tieltä, jotta väriä saadaan joka paikkaan. Eli tällaisia todella jokapäiväistä elämää vahvasti heikentäviä asioita. siis. 😀

Joskus lääkäriin mennessä jännittää, että sattuuko kohdalle tyyppi, joka kuuntelee oikeasti vaivani, vai tarjoaako hän kaikkeen heti syyksi painoani. Tämä on yksi niistä harvoista selkeistä läskiennakkoluuloista, johon on joskus törmännyt. Tai en edes kovin usein ole itse asiasta joutunut kärsimään, mutta yleinen keskustelu aiheesta on saanut iskostettua minunkin päähäni pelon, että ylipainoisia kohdellaan aina paskasti lääkärissä. (Tästä aiheesta #terveydenhuoltomysteeri muuten paljon juttua Vaakakapinan sivuilla!)  Enemmän kohdalleni on kyllä kuitenkin sattunut lääkäreitä, jotka näkevät potilaassa muutakin kuin rasvaa.

Nauratti muuten melkosesti, kun viime talvena työterveyslääkärillä flunssan jälkeen pitkittyneen keuhkojen rahinan vuoksi käydessäni käytiin seuraavanlainen dialogi. L: ”ota vaan paita pois, niin kuuntelen keuhkot”, M: *ottaa paidan pois*, L: ”Sinä olet siis raskaana?”, M: ”Ei, herran jestas en! Mä oon muuten vaan läski!”, L: ”En minä sitä, mutta kun sinulla on nuo äitiysfarkut.. ”  

Jep, jep. Mulla tosiaan oli trikoomahakaistaleella varustetut mammafarkut jalassani ja naislääkärille tämä oli merkki, että olisin tiineenä. Minä taas ajattelin hänen tietenkin viittaavaan asiaan yksinomaan ison mahani vuoksi. 😀 

No toki olen laardini vuoksi saanut joskus kuulla jonkun käytötapoja omaamattoman ihmisen kommentteja aiheesta, mutta enemmän sellainen puhe kertoo niistä ihmisistä kuin minusta. Se, että joku kutsuu minua internetissä ihrakasaksi, kertoo lähinnä sen, että sanojalla on jonkinlainen näkökyky tallella, mutta käytöstavat, itsesensuuri ja monta muutakin asiaa puuttuu. 

Hoikat ihmiset varmaan miettii miltä tällainen massa fyysisesti tuntuu. Kyllä mä tuon mahani aina toisinaan tiedostan, kun sattuu olemaan esimerkiksi salilla jossain liikkeessä tiellä. Viime talvella nykytanssitunneilla oli aina välillä sellaisia hetkiä, jolloin olin hyvin hyvin tietoinen vatsastani ja hinkeistäni. Ei ne sitä liikkumisen ja tanssin iloa onneksi millään lailla estäneet, mutta en mä esimerkiksi saanut heitettyä jalkoja pään yli lattiaan saakka, koska keskivartalon läskimakkarat ottivat vastaan. 

Ihan varmasti, jos yhtäkkiä yön aikana multa taiottais kymmeniä kiloja pois (olis muuten pelottava ajatus), niin eron edelliseen päivään huomaisi ja olo olisi fyysisesti monin tavoin erilainen. Mutta kun tässä tämän kokoisena minuna elelee, niin ei sitä koko ajan mieti, että ”tältä tuntuu olla lihava”. 

Monesti aina etenkin läskivihaajat sanoo, että ”ihan joka ikinen ylipainoinen sanois riemusta kiljuen kyllä, jos olis mahdollista laihtua taikaiskusta kymmenä kiloja”, mutta olen tuota muutamaankin kertaan miettinyt ja ainakin itse olen eri mieltä. Kuten edellä mainitsin, se olisi pelottava ajatus. Olisi ihan hirveä shokki herätä huomenaamuna vaikka 30 kiloa pienempänä. Olisi melkoinen kriisin paikka enkä tuntisi kehoa omakseni. Muutokseen sopeutuminen ei todellakaan tapahtuisi siinä yhdessä yössä. Mutta on varmasti moniakin, jotka kyseisen toiveen käyttäisivät, jos lampun henki tulisi vastaan. Mutta tämäkään ei siis ole mikään asia, missä kaikki lihavat voi niputtaa yhdeksi samalla tavalla ajattelevaksi joukoksi.

Lihavatkin ihmiset kun tosiaan on yksilöitä ihan siinä kuin hoikemmatkin. On siis mahdoton yleistää, että miltä tuntuu olla lihava. Jokaisella on omat varmuudet ja epävarmuudet, ongelmat ja ilot olipa kehon mitat mitä hyvänsä. Ja siihen mä haluaisin kaikkia kannustaa, näkemään muut ihmiset yksilöinä, ei jonain yhtenä massana, johon heidät olisi ulkonäkönsä, kokonsa, värinsä, kansallisuutensa, sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa tai jonkin muun asian vuoksi helpointa niputtaa. 

Kerroin tuossa edellä muutaman paikan mihin en mahdu. Haluaisin lopuksi vielä mainita muutamia joihin mahdun. Mahdun rakkaani kanssa sohvalle katsomaan elokuvaa lusikka-asennossa ja mahdun loistavasti hänen kainaloonsa tilanteessa kuin tilanteessa. Mahdun myös kaikkien ihanien ystävieni halaukseen. Niiden asioiden rinnalla ei paljoa haittaa, vaikken mahdukaan piiloutumaan sängyn alle.