04.02.2014 Mitä sitten, jos kaatuu. Tärkeintä on nousta ylös.

Joku varmaan on ehtinyt jo hitaan postaustahdin vuoksi epäillä, että paremman elämän tavoittelu olisi kaikessa hiljaisuudessa päättynyt helmikuuhun mennessä niin kuin alkuvuodesta kunnonkohotusvimman saaneille usein irvaillaan käyvän. Mutta nielaiskaapas vahingoniloiset naurunne, kyllä täällä edelleen porskutetaan. Hikiset treenikamat lensivät pyykkikoriin viimeksi tänään aamupäivällä!

Tapahtumasarja oli seuraavanlainen.. Eilen klo 16.35 postin jonossa seisoessani mä päätin, että ehdin klo 17 alkavaan Zumbaan, kun oikein pidän hoppua. Päättelin myös, että koska aikataulu on kiireinen, en ehdi kotona empimään, että jaksaisko lähteä vai ei, ja tässä olinkin aivan oikeassa. Syöksyin kotiin ja vaihdoin kiireellä sporttikuteet päälle, pakkasin repun ja kipaisin kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa Lady Linea. Ja miten sitten kävikään?

No siten, että ämmä meni Zumbaan, muttei mahtunutkaan! Ei siksi, ettäkö ahterini olisi ollut liian suuri kuten mustikkaan mahtumattomalla mummolla, vaan siksi, että tunti oli täynnä, kun huohottaen kurvasin salin respaan muutamaa minuuttia vailla. Enhän mä ollut edes tullut ajatelleeksi tuollaista vaihtoehtoa, ettei sinne viime minuuteilla enää olisi asiaa.

Tein siinä sitten hätäpäissäni ratkaisun suunnata salille, kun nyt olis kamppeet päällä ja kyseisessä lokaatiossa. Mut siinä ei sitten käynyt myöskään hyvin. En ollut tajunnut tietenkään ottaa mun saliohjelma-lappusiani mukaan ja koska en ole ohjelmaa todella pitkiin aikoihin tehyt en siitä mitään muistanut. Siinä juoksumatolla lämmitellessäni sitten alkoikin tuntumaan ihan järjettömän typerältä alkaa huhkimaan täysin päättömästi ilman käryä mitä oikein on tekemässä ja ilman päämäärää.

Samalla aloin ahdistua salilla olevasta ihmispaljoudesta. Siis ihan oikeasti ahdistua. Taisin siitä jo aiemminkin mainita, että mulle on kauhea kynnys ensinnäkin mennä sinne salille ja ahdistun suunnattomasti siellä olevista muista ihmisistä. En osaa selittää miksi, mutta näin vain tapahtuu. Vartin juoksumattoilun jälkeen selittämätön ahdistukseni oli kohonnut niitä muita sporttailevia pirkkoja katsoessa jo sellaisiin mittoihin, että alkoi kurkkua kuristaa. En vaan kyennyt kuvittelemaan, että jatkaisin matkaani siitä juoksumatolta muiden laitteiden pariin. Oli pakko hiippailla vähin ääni takaisin pukkariin.

Siellä mä sitten istuskelin hetken ahdistuen entistä enemmän siitä, että ahdistus ja paniikin tunteet olivat aiheuttaneet minulle tällaisen ”epäonnistumisen”. Sitten aloin miettiä sitä, että en mä kehtaa mennä sen respamimmin ohi ulos talosta, kun se miettii, että ”ihan sitten vartin jaksoi..”. Olin hetken aikaa sellaisessa kauhun, häpeän ja paniikin sekaisessa tilassa, jossa ei kykene liikkumaan ja vaan toivoo lakkaavansa olemasta.

Jonkin aikaa rohkeutta kerättyäni mä sitten poistuin itseäni soimaten ja palasin kotiin. Myöhemmin illalla ihmettelin miehelleni, että miksi mun tekee koko ajan mieli syödä. Tänään mä sen sitten tajusin, mä söin siihen ahdistuksen ja pettymyksen tunteeseen. En ollut aikoihin kokenut tuollaista lamauttavaa ahdistusta, joka estää tekemästä asiota, mutta nyt kun se iski, oli jääkaapista löytyneet appiukon luota saadut Runebergin torttu, kääretorttusiivu ja suklaakonvehdit ns. helppo lohduke.

Stoori voisi loppua tähän kohti ja mun otsaan voisi läiskäistä luuseri ja syöppö -leimat, mutta yllätin jatkolla oikeastaan itsenikin. Minä nimittäin kiipesin ratsun selkään uudelleen heti tänään aamusta ja lampsin salille takaisin ohjelma tällä kertaa mukanani.

Kaunis ja laadukas omakuva salilta paluun jälkeen! 

Ei se tuntunut edelleenkään mukavalta eikä helpolta. Ihmisiä oli aluksi aika vähän, mutta sporttaajia valui paikalle lisää koko ajan ja samalla myös minun epämukavuuteni kasvoi. En saanut ahdistuksen tunteeltani ihan koko ohjelmaani tehtyä, mutta suurimman osan. Kolme ohjelmaani merkittyä laitetta/liikettä taisin feidata ihmispaljouden alettua tehdä oloni liian epämukavaksi ja pakeninkin sitten vielä kuntopyöräilemään hetkeksi.

Ei siis täydellinen suoritus, mutta edellisen päivän totaalilamaantumiseen nähden jo melkoinen loikkaus. Mitä itse siihen treenaamiseen tulee, niin jalkaprässi on edelleenkin lempparini ja kaikki muu tuntui tänään suoraan sanottuna ihan paskalta. Facebookissa mun statuksen alla sainkin sitten paljon hyviä kommentteja,  tsemppauksia ja vertaistukea siihen, että aloittaminen on aina hankalaa ja motivaatio kyllä löytyy sitten, kun huomaa edistyneensä.

En siis laita hanskoja naulaan tämän salitreenin suhteen, vaikka nämä eilisen ja tämän päivän kokemukset olivatkin varsin masentavia. Jonain toisena päivänä ehkäpä vielä piirun verran aiemmin aamulla uusi yritys ja ehkä omat musat korville. Toivon, että paikalla on vähemmän ihmisiä ja omaan maailmaan uppoutuen onnistuisin unohtamaan niiden vähienkin olemassaolon. Sietää ainakin yrittää.

Mä tiedän, että tällaiset lamaannuttavat ahdistushommat kuulostaa todella hämäriltä, jos ei itse ole sellaisia kokenut, mutta tommosta se nyt vaan joskus on. Ihan kuin tulisi seinä vastaan. Mutta en hitto aio luovuttaa!

Sainkin itse asiassa huomiseksi haasteen tulla testaamaan jotakin uutta… painoista ja niiden nostelusta on kyse, mutta kerron tarkemmin suden suusta palattuani!

PS. Joku jo muuten kyselikin mun urheiluliivitilanteestani ja voin sanoa sen olevan tällä hetkellä vähän kehno. Tai siis, parit ihan hyvät on, mutta en ole löytänyt vielä yksiäkään joissa voisin kuvitella juoksevani tai kunnolla hyppiväni. Mulla siis rintaliivikoko on 80 G-H.  Kuvassa mulla kuitenkin salitreenaamiseen ja jonkun tukevan jumppatopin kanssa vähäistä hyppelyä sisältäville ryhmätunneillekin itselläni passelit Freyan Active Soft Cup Sports Brat, joita mulla löytyy parit kappaleet. Tukevampi rintapanssari olis kuitenkin etsinnässä!