08.11.2010 Ilouutisia

Tiddididii!!! Piti tulla tännekin hihkumaan, että näyttö läpi! Ja vielä ihan suht positiivisen palautteen kera. Toki aina pientä sanomista ja kehittämistä riittää, joten arvosana on se tylsä 2 (suullisesti lisätty + perässä), arviointiasteikon muutos entisestä 1-5 asteikosta skaalaan 1-3 tasapäistää turhan paljon, mutta sanallinen palautehan se on tärkeintä. Ihan kaikin puolin tyytyväinen olen suoritukseen ja palautteeseen. Vielä kun yhden puristuksen jaksais.

Ilouutisen kuvituksena yksi näyttötehtäväni kuvista ja sen myötä kiitokset mallille! 🙂

02.11.2010 Pieni ilon pilkahdus

Tämä viikko on melkoista hullunmyllyä, eivätkä kaikki suunnitelmissa olevat blogipostaukset siis oikein löydä aikaa päästäkseen tänne saakka. Viikonloppuna on nimittäin luvassa mun kolmas ja toiseksi viimeinen näyttö ja arvatkaa vaan kenellä on vielä portfolion kasaus ja näytön ennakkotehtävät kesken!! Ahdistaa ja stressaa ja kaikkee.

98% ajasta valokuvaaminen tuntuu maailman tympeimmältä hommalta ja lähes kaikki kuvat näyttää ihan karmivalta sonnalta. Eilen photoshoppasin studiolla ilta yhdeksään ja tänään rääkkäsin itseäni kymmeneen saakka. Seuraavat illat menee varmaan samaan malliin, ja kuvien lisäksi kesken on myös kirjalliset tehtävät. Tulee kuolema!

Mutta onneksi väliin mahtuu silloin tällöin myös ilonpilkahduksia. Tänään oli nimittäin ohjelmassa kuvata muutamia mamman neuleita ja sain mallikseni niin älyttömän mukavan ja iloisen tytön, että kuvaussessiosta tuli suunnattoman hauska. Nauraa kikatettiin molemmille pari elinvuotta lisää.

Ja koska asiakas,jolle kuvat menee, on oma äiti, en kokenut paniikinomaista ja ahdistavaa onnistumisen pakkoa , vaan saatoin ottaa rennosti. (siis toki pitää saada hyvät kuvat, mutta äiti on mun äiti eikä hylkää vaikka tuliskin huonoja kuvia :D)Sellaista mä olen kaivannutkin, jotain kuvausilon pientä esiintymää kaiken pakkopuurtamisen välissä.

Vaikka kuvaukset olivatkin täynnä naurua, niin jaan siltikin kanssanne yhden vakavan ruudun. Alina-huivi yhdessä mallin silmien kanssa olivat kuin tehty pientä lähes puolivahingossa syntynyttä Steve McCurry -pastissia varten. Yksinkertaisuus on  usein todella kaunista, myös valokuvissa.

Taisin jo aiemmassa Alina-huivi -postauksessa kertoa kuinka paljon tuota huivia rakastan, mutta kun se  vaan on  niin I-HA-NA! Ja mamma lupasi loihtia samanmoisen minulle mustana jahka saan aikaiseksi tilata langat. Mahtavuutta. Ja neulojille muistutuksena, huivin ohjetta on edelleen saatavilla. Linkin huivin ohjeen ostoon löydät Alina-postauksen lopusta.

Ja nyt te kaikki siellä, olisitteko ihania, ja pistäisitte kaikki peukut pystyyn, jotta mä saisin jälleen kerran kouluhommani ajoissa kasaan ja pääsisisin vielä näytöstäkin läpi! Siihen nimittäin  tarvitaan kaiken puurtamisen lisäksi hieman onnea ja kenties ihmettäkin. 😀