Mä en pysty sanomaan nyt oikein mitään muuta kuin aww, oiiii, iiiik, en kestä ja tähän perään kaikki mahdolliset muut lässynlässyn söpöilysanat. Uusi työvuosi sai ehkä parhaan mahdollisen startin, kun ensimmäisen kuvauksen kohteet olivat tällaisia itkettävän suloisia 8 viikon ikäisiä ruttunaamaisia Ranskan Bulldogin pentuja.

koila3

Siitä huolimatta, että studion lattioita väritti vähän väliä pissalammikko tai kakkapökäle ja kuvaajallakin oli lähes tauotta jonkun kuono pakaravaossa, oli tämä mallien puolesta ehdottomasti ihanin kuvaus ikinä. Ja koska tällaisesta merkittävästä tapahtumasta kerta oli kyse, oli pakko kysyä asiakkaalta lupa, että saan jakaa kuvia myös teidän nähtäviksi. Kattokaa nyt heitä! Pate, Röhnö, Mortti ja muut.

koila2

Tämän ruudun nappaaminen ei ollut se ihan helpoin tehtävä. Kolme ja parhaillaan jopa neljä ihmistä keräili tyyppejä tuonne matkalaukkuun ja minä väijyin sormi kameran liipaisimella. Pentujen lootaan kasaaminen oli yhtä menestyksekästä kuin jos olisi yrittänyt täyttää sankkoa jonka pohjassa on reikä, niin liukkaasti nuo söpöläiset ryntäsivät kukin omille teillee. Ihme, että saatiin ylipäätään pari ruutua, jossa kaikilta näkyy kuono. 😀

koila1

koila4

Ensimmäinen ja viimeinen kuva: Nelly Stenroos

Olin jo kuukausitolkulla toivonut pääseväni johonkin paijaamaan koilanpentuja ja nyt mä pääsin!! Mä oon ihan fiiliksissä! Ehkä ihaninta ikinä tuollaisten pehmoisten pienten karvamyttyjen halailu. Mä tulin ihan hirmuisen iloiseksi noiden söpöliinien vierailusta.  Toivottavasti kuvat ilahduttavat teitäkin. 🙂


Me ollaan Iinan kanssa mietitty, että jos mä voittaisin lotossa riittävästi lopettaakseni päivätyöni, mä voisin alkaa sen asukuvaajaksi. Täytynee taas laittaa lauantaina lotto vetämään. 😀

No, hölmöjä haaveita tai ei, niin totuus on, että musta on aina tosi kiva kuvata mun bloggaajakavereita. Ja vaikka mä olen kuinka yrittänyt sanoa, että tykkään puuhasta, niin yleensä ne pyytää aina tosi nolona, että ”hei sori, kun mä vaivaan, mut voisiksä äkkiä napata pari kuvaa..” Jokohan esimerkiksi Iina ja Jonna alkais oppia siihen, että mun kanssa se ei sitten yleensä ole ”ihan äkkiä”, vaan mä innostun komentelemaan mimmejä kameran takaa sadankin ruudun verran.

Koska kyseessä on toisten ihmisten asut, niin harvoin niitä kuvia tulee esiteltyä täällä omassa blogissa. Mutta koska ruutujen siltä puolen ilmeisesti riittää kiinnostusta valokuvausaiheisiin postauksiin, olen ajatellut, että voisin silloin tällöin postailla tänne näitä blogiystävistä ottamiani otoksia.

Mert Otsamo suunnitteli ja valmisti Iinalle Elle Style Awardseihin upean moniosaisen ja monikäyttöisen puvun, joka haluttiin ikuistaa kunnolla. Samalla minä sain kärsivällisen mallin, jonka kanssa pääsin testaamaan juuri hetkeä aiemmin käyttööni saamaa Olympuksen PEN E-PL5 runkoa, uusia objektiiveja ja salamaa.

Päädyimmekin sitten kuvaamaan tuota muotiluomusta kahtena eri viikonloppuna yhteensä kolmessa eri paikassa. Jokaiselle puvun eri variaatiolle oma kuvasarjansa. Tässä niistä kaikista muutaman kuvan otos.

Emme halunneet laittaa Iinan kanssa kaikkia samoja kuvia blogeihimme, joten kuvien alta löytyy linkit, mistä pääsee Iinan tontille katsomaan lisää kuvia ja lukemaan enemmän puvusta. Tämä oma postaukseni sisältää lähinnä meikäläisen fiilistelyä uusista kokeilussa olevista Olympuksen kamoista. 😀

Meillä oli ajatus saada ainakin osaan kuvista viileitä harmaan ja sinisen sävyjä, joten suuntasimme eräänä hyisenä syyspäivänä ottamaan ensimmäisiä kuvia Kaivopuiston rannan kauniille rantakivikoille. Siinä oli lauantailenkkeilijöillä ja koiran ulkoiluttajilla pällisteltävää, kun tuollainen neito makoili olosuhteisiin nähden niukoissa tamineissa kallioilla ja meikäläinen puolestaan milloin istui ja milloin makasi oudoissa asennoissa kameran kanssa jollain toisella kivellä. 😀

Kuvat kuvattu pelkällä vallitsevalla valolla ja kylmät sävyt saatu aikaiseksi säätämällä valkotasapainoa aavistuksen vääräksi sekä käyttämällä PENin pin hole -taidesuodinta. Esimerkiksi kuvien reunojen tumma vinjetointi on taidesuotimen tekosia.

Näiden kuvien kohdalla pääsin ensimmäistä kertaa kunnolla testaamaan uutta 75 mm 1.8 -objektiivia  (kinovastaavuus n. 150 mm) ja voi pojat kuinka siihen rakastuinkaan. Polttovälinsä puolesta linssi on loistava vaikkapa miljöömuotokuviin ja lyhyellä syväterävyydellä kuvattaessa bokeh on mielestäni todella nättiä. Valovoimaisuutensa vuoksi kyseinen linssi on todella oiva kaveri myös keikoilla kuvatessa.

Lisää tämän kuvasarjan otoksia löydät Iina postauksesta Merenneito.

Seuraavaia kuvia varten siirryttiin hieman kauemmas rannasta aiemmin bongaamamme jylhään portaikkoon ja Iinuska sujautti kynähameen päälle pitkän läpikuultavan hameen.

Sää oli melko pilvinen auringon kurkistellessa välillä ihan varovasti valon säteiden kuitenkaan yltämättä kivimuurien suojaamaan portaikkoon. Halusin säilyttää kuvissa pilvisen sään tuoman pehmeän ja vähäisen valon tunnun, joten tyydyin käyttämään irtosalamaa vain pienellä teholla kameran päältä täyttämään tumman asun pahimpia varjoja ja tuomaan esiin materiaalin muodot.

Tämän asuversin kuvia löydät lisää Iinan postauksesta Linnanneito.

Tämä oli siis ensimmäinen tutustumiskerta uuden FL-600R -salaman kanssa. Itselleni ominaisella tavalla en ollut juurikaan vaivautunut lukemaan ohjekirjaa, mutta sekä Canonin, että Nikonin pikkufläshejä käyttäneenä pääsi tämän Olympuksen vehkeenkin sielunelämään nopeasti perille. Ja itse asiassa salaman säätäminen onnistuu tässä tapauksessa todella helposti myös kameran valikosta.

(Tuossa FL-600 salamassa on muuten sellainen oiva ominaisuus, että siinä on myös LED-valo videokuvausta varten! En kylläkään ole ehtinyt kyseistä ominaisuutta sen enempää testaamaan kuin että otin selvää miten se menee päälle. Pitänee tutustua tarkemmin.)

Salamavalosta puheenollen, halusinkin sitten kuvata yhden setin siten, että pääsin kokeilemaan PENin langatonta salamanohjaustoimintoa. Niinpä marssitin Iinan eräänä sunnuntaipäivänä pimeään porttikongiin ja nappasin mukaan jalustan ja heijastavan sateenvarjon irtosalamaa varten.

Iina pukeutui ainoastaa kolmiosaisen pukunsa hupulliseen toppiin, joka pituutensa puolesta menee hänelle minimekosta.

E-PL5:en mukana tuleva oma pikkusalama kiinni kameraan ja irtosalama jalustalla sateenvarjon kanssa pienen matkan päähän viistosti vasemmalle kuvattavasta. Näin siis saatiin aikaan tuo seinälle heittäytyvä varjo. Salaman säätö onnistui edelleen helposti kameran valikosta, joten kauempana olevan flashin luona ei tarvinnut turhaan rampata omin jaloin.

Kamerasta voi ohjata jopa kolmea ylimääräistä salamaa kameran päällä olevan lisäksi. Näppärää! Itse olen ajatellut kokeilla näillä kamoilla useamman salaman kuvaussessiota, kun alan tekemään kuvia miljöönäyttöäni varten. Mutta jo vähäisellä kokeilulla olen tullut siihen tulokseen, että siinä missä mä olen aina vihannut pikkuflashitouhuja Canonin kamoilla, niin PENin kanssa irtosalamoiden käyttö tuntuu ilahduttavan vaivattomalta.

Iinaa on aina kiva kuvata koska mitään turhia jännityksiä ei kuvaajan ja kuvattavan välillä ole. Hän on myös ihanan kärsivällinen eikä mutise lainkaan vaikka joutuu välillä hytisemään vähissä vaatteissa sillä aikaa kun minä sohin kameran säätöjen kanssa ja testailen valotusta. Iina sai näistä sessioista siis ison läjän kuvia upeasta puvustaan ja minä sain kivan kuvauskohteen jonka kanssa ottaa uudet vehkeet haltuun. Win-win!

Nämä kaikki kuvat on otettu sillä ajatuksella, että photoshoppaan mahdollisimman vähän. Halusin siis kokeilla kuinka pitkälle pystyn toteuttamaan toiveissani olevaa tunnelmaa ja sävyjä vain kameran tarjoamia mahdollisuuksia ja käytössäni olevia objektiiveja ja salamavarusteita käyttäen. Kuvat ovatkin käyneetkin photarissa lähinnä kontrastin säädössä sekä rajattavana (osa) ja pienennettävänä.

Äää. Miten mä voin näin innoissani selittää jotain ”sejase objektiivi, sitten tämmönen fläshi ja heijastava sontsa”-juttuja! 😀 No mä vaan oon niin mehuissani aina uusista kamerakamoista. Mitenkähän mä sitten ratkeen liitoksistani, kun saan töihin kokeiltavaksi uuden OM-D EM-5 rungon! Omat monta vuotta vanhat kamerakamat ei oo lainkaan inspiroivia eikä kiinnostavia. Tekee vaan mieli leikkiä uusilla vehkeillä. 😀

Mut joo, nyt nukkumaan. Huomenna töitä niillä vanhoilla tylsillä kuvauskamoilla. 😀

PS. Olympus Nordicin Facebook- sivuilla voi osallistua kilpailuun, josta voi voittaa PEN E-PL5 -kameran itselle ja kaverille!

PPS. Osa käyttämistäni Olympus-kamoista on itse ostettuja ja osa saatu testikäyttöön.

PPPS. Kaikki joita nää kuvauslöpinät uuvuttaa, toivottavasti älysitte katsoa vain kuvat. ;D


Olenkin kirjoittanut viime lauantain kemutteluista jo pari postausta. Ilta alkoi etkoilemalla Jonnan luona ja päättyi Iinan kanssa Halloween-tunnelmiin. Siinä välissä ehdittiin käydä vielä liikuttumassa Jesse Kaikurannan levynjulkkarikeikalla Pepin järjestettyä meidän tyttöjengin nimet listalle.

Nyyhkyttelin Jessen esityksille jo Voice of Finlandin alusta lähtien ja hän kuului Kimmo Härmän rinnalla suurimpiin suosikkeihini. Jessen kaikki netistä löytyvät herkkis biisit oivat soineet koneellani viimeisten kuukausien aikana kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Juuri nytkin taustalla pyörii Jessen versio Jenni Vartiaisen Minä ja Hän -biisistä. Parasta on, että olen studiolla ihan yksin, joten voin laulaa täysillä mukana tippa linssissä.

Kirjoittelinkin tuossa jokin aika sitten PMMP:n kuvien yhteydessä mun keikkakuvausinnostuksestani ja siitä miten mahtavaa on, kun enää ei tarvitse raahata kilotolkulla kalustoa mukanaan, keikoille mennessään. Viime lauantaina olin liikkeellä pikkuisen clutchin kanssa, joten PEN-kameran (saatu) nokkaan kiinnittyi kiinteä 45 mm 1.8 linssi. Tällaisia kuvia nappailin pikaisesti tuolla kalustolla.

Tykkään itse hirveästi noista mustavalkoisista, jotka on valotettu vain Jessen kasvojen mukaan ja kaikki muu on muutamia valonsäteitä lukuunottamatta mustaa. Pelkistäminen on valokuvissa useimmiten todella hyvä asia.

Mikäli jotakuta nyt tällaisten kuvien speksit enempi kiinnostaa, niin nämä kuvat on kuvattu kaikki aukolla 2,2 ISO luvun ollessa MV-kuvissa 1250 ja värikuvissa 2000. Suljinaika vaihdellut väliltä 1/60 ja 1/125 paitsi tuossa kirkkaansinisessä kuvassa jossa suljinaika on ollut niinkin nopea kuin 1/200. Mustavalkoisissa kuvissa on käytetty ”rakeinen filmi” -nimistä taidesuodinta ja valonmittaustapa on ollut pistemittaus, eli olen mitannut valotusta vain kasvojen alueelta.

Keikkakuvaukseen siis aloittelijoilla sellainen vinkki, että nopeasti vaihtuvien valojen välkkeessä automaattiasetukset kannattaa sitten haudata ihan ensimmäisenä. Jokaisen joka on yrittänyt räpsiä keikalla kuvia yleisön seasta salama räpsyen pitäisi tietää, että sillä salamallahan onnistuu ylensä valaisemaan vain edessä seisovan hujopin niskan.

Jos siis kädessä on tallennusväline jota pystyy itse säätelemään, niin kannattaa kääntää valikko edes aukon esivalinnalle. Suurin mahdollinen aukko kehiin, olosuhteiden mukaan riittävän korkea ISO-luku ja jos ymmärtää kameransa säätöjä riittävästi, niin kannattaa toki vielä tarkastaa, että valonmittaustapa on joko keskipiste tai keskustapainotteinen.

Sitten voikin koittaa sommitella kuvanottohetkellä kuvan niin, että etsimen keskipiste (kamera mittaa valotuksen siitä keskeltä, jos on valinnut mittaustavan oikein) osuu siihen mitä haluaa valottaa oikein. Eli yleensä sitä haluaa saada sen solistin tai muun tyypin lärvin toistumaan suht oikein, joten yritetään tietenkin valottaa se kuntoon, ympäristön jäädessä alivaloiseksi.

Jos puoliautomatiikkaa käyttämällä valonmittauspiste osuu jonnekin tummaan taustaverhoon, yrittää kamera valottaa sen oikein, jolloin suljinaika on huomattavasti pidempi kuin vaalean naaman mukaan valotettuna. Ja sitten ollaan tilanteessa, jossa meillä on heilahtanutta suttua, jossa on tod näk puhki palanut muusikon nassu.

Jos haluatte nähdä todisteita siitä, että pokkarillakin voi saada mielenkiintoisia ja kameraan nähden hyviä keikkakuvia, kun valitsee asetukset oikein, niin vilkaiskaa pari vuotta sitten stadionilla Canonin Powershotilla nappaamani kuvat U2:sta.

Kannustankin siis kaikkia siihen, että  seuraavalla kerralla, kun haluatte napata kuvia jonkun bändin keikalla, niin testailkaa rohkeasti kökön täysautomaattimaailman ulkopuolelle astumista. Digiaikana raskii räpsiä ruudun jos toisenkin ja homman oppii vain kokeilemalla!

En tiedä miten mä nyt eksyin lässyttämään tällaisia ohjeita, mutta luultavasti siksi, että pitäisi oikeasti tehdä töitä. Tulin yöksi studiolle saadakseni tehtyä muutamat rästi-kuvankäsittelyhommat, mutta kello tulee puoli kaksitoista enkä ole vielä saanut aloitettua. 😀 Ehkä mä nyt painan julkaise-nappulaa ja alan hommiin!

Kertokaas oliko näistä mun kameransäädöt-höpötyksistä iloa kenellekään?