08.06.2019

Posted at 19:37h in Yleinen by
0 Likes

-Kaupallinen yhteistyö, Olympus –

Minä en ole elämässäni paljoakaan laihduttanut, mutta yhden arkeen vaikuttaneen kilojenkaristamisoperaation olen tehnyt. Tuo merkittävä painonpudotus tapahtui kamerakalustoa vaihtamalla!

Kuvasin vielä reilut viisi vuotta sitten kaikki työni isolla täyden kennon peilijärjestelmäkameralla. Muistan tuolloin yhdellä työmatkalla punninneeni kamerareppuni lentokentällä ja tulos oli n. 11 kg. Mukana oli minimivarustus, mitä kannan mukana lähes keikalla kuin keikalla.

Olen nyt kuitenkin jo vuosien ajan tehnyt huomattavasti kepeämmillä kantamuksilla. Vaihdettuani kameran Olympuksen peilittömään OM-D -järkkäriin, putosi kalustoni painosta yli puolet pois. On melkoisesti miellyttävämpää kanniskella n. 5 kilon painoista kameralaukkua yli kymmenen kilon sijaan. Myös usein kuvaamisen vuoksi vihoitellut olkapääni rauhoittui täysin, kun työkalut kevenivät.

Ylläolevassa kuvassa vasemmalla työreppuni, josta on usein puolet tyhjänä kameran ja linssien viedessä niin vähän tilaa. Tyhjän tilan voi sitten tarpeen tullen käyttää vaikka lisävaloille ja niiden virtalähteelle, eikä sittenkään reppu vielä paina saman verran kuin ennen kamera, muutama linssi ja yksi salama.

Oikean puoleinen pikkuveska puolestaan on mun vapaa-ajan kameralaukku, joka sekin nielee sisäänsä yllättävän paljon tavaraa.

Jos entisellä kalustollani kamera, neljä useimmin tarvitsemaani linssiä ja salama (+ pienet tarvikkeet kuten akut + laturi, paristot jne) kassi painoi sen lähes 11 kg, niin noista kuvan kamoista tulee repun ja pikku tilpehöörin kera maksimissaan 6 kiloa (mistä pelkän repun oma paino n. 1,5 kg). Ja mukana on jo viisi linssiä! Ai että mun hartiat kiittää.

Vapaa-ajalla puolestaan kiittää laukkua kannattelevan olkapään lisäksi myös tyyli. Vai näyttäiskö tää asu yhtä kivalta jonkun ankean ison nylonkameraveskan kanssa? Epäilen.

Pellavatrikoomekko – H&M / Leopardikimono – Pieces / Laukku – Olympus / Kengät – Pavement (saatu)

Työreissujen kamat painaa sentään edelleen useampia kiloja, mutta matkoilla ja muulloin vapaa-ajalla kanniskelen iloisesti kuvauskamoja, jotka painavat vain n. puoli kiloa. Kuljetan PEN-kamerani kanssa useimmiten paria eri objektiivia sen mukaan missä ja mitä on aikomus kuvailla.

Esimerkiksi lomilla tai juhlissa kamera-/käsilaukkuni sisältö näyttää usein tältä:

Olympuksen nätti ja kompakti nahkainen kameralaukku on ulospäin kuin mikä tahansa tyylikäs käsilaukku, mutta se on mitoitettu juuri PEN-kameroille ja sisäpuoli on siirrettävine pehmuisteineen kuin muutkin kameralaukut.

Pieni veska nielee sisäänsä vaivatta PEN-kameran, pari objektiivia (kuvassa kittilinssi 14-42 mm ja 45 mm 1.8), puhelimen, pienen lompakon, avaimet ja muutaman meikkituotteen. Ja vielä olisi mahtunut vaikka yksi pieni objektiivi lisääkin. Tämän laukun kanssa onkin monet matkat tehty, sillä se käy veskaksi silloinkin kun ei edes ota kameraa mukaan.

14-42 mm pikkuzoomilla pärjää esim matkoilla monenlaisissa tilanteissa. Sillä kuvaa helposti maisemat ja nähtävyydet. Potretteja, herkullisia ruokakuvia ja erilaisia yksityiskohtia varten taas sopii tuo 45 mm objektiivi, joka valovoimaisuutensa vuoksi helpottaa myös hämärässä kuvaamista.

Kuvausvinkkejä ja tietoa objektiivien eroista löydät selaamalla aiemmat postaukset tagin Olympus alta.

 

EDIT: Poistettu tiedot päättyneestä tarjouksesta


07.06.2019

Posted at 17:34h in hyvinvointi, Yleinen by
0 Likes

-Asun shortsit (Junarose) ja kengät (Pavement) saatu –

”Ai kauhee, mikä sulla on jaloissa? Onko sua purrut jotkut ötökät?” Tällaisiin hieman kauhistuneisiin kysymyksiin sain vastailla viime kesänä ja nyt kun lämmin sää taas paljasti sääret, on niiden aika jälleen.

Eilen oli kesän ensimmäinen päivä, kun pukeuduin niin, että kintut olivat esillä pitkälle reisiin saakka. Lähes kaikki ”pilkut”, eli haavat, ruvet ja arvet siis näkyvillä.

Kyse ei ole mistään hyttysen pistoista tai muista ötököiden puremista. Jalkojeni, etenkin oikean, iho on rikki ja vioittunut ihan vain oman toimintani vuoksi. Olen viimeisen noin vuoden ajan kärsinyt jonkin asteisesta pakko-oireisesta häiriöstä ja siis kynsinyt ihoni rikki kerta toisensa jälkeen.

Minulla ei ole virallista dermatillomania-diagnoosia, enkä ole oireiluni kanssa mitenkään pahimmasta päästä, mutta nyppimisoireilu liittyy itselläni vahvasti masennukseen ja erityisesti ahdistukseen. Etenkin viime kesä olikin siis todella pahaa aikaa nyppimisen osalta. Kynsin siis ihan tervettä ihoa pikku hiljaa rikki ja sitten tietenkin kaikki rikkinäiset kohdat auki aina uudelleen ja uudellen.

Kaikilla meistä on silloin tällöin halu puristaa jokin finni tai nyppiä rupea, vaikka tietää ettei kannata. Mutta ahdistukseen liittyvä ihon nyppiminen on eri asia, se on keino lievittää stressiä, ahdistusta ja negatiivisia ajatuksia. Kun ajatukset keskittää ihon kynsimiseen ja siitä aiheutuvaan kipuun, ei ehdi miettiä ja tuntea juuri muuta. Kädet hakeutuvat ihon kimppuun automaattisesti vaikka kuinka yrittäisi hillitä itseään.

Juu, vähän ällöä varmasti monen mielestä. Ei se minustakaan kivaa ole. On harmillista miltä ihoni nykyään näyttää ja on todella inhottavaa vuotaa verta vähän väliä. Itselläni on vaivana vielä veren hyytymishäiriö, niin ihan pienimmätkin haavat vuotavat yllättävän kauan. 

Minulla  on kuitenkin kokemusta siitä, että itselläni tämä pakko-oireilu lievenee sitä mukaa, kun mieli paranee. Kykenen itse ymmärtämään tekeväni itselleni pahaa nyppimisellä ja pystyn jo jonkin verran sitä myös hillitsemään. 

Pahasta dermatillomaniasta kärsivillä ihmisillä nyppiminen itsessään aiheuttaa suurta ahdistusta ja häpeää ja sen toteuttamiseen voidaan pahimmillaan käyttää myös hampaita, neuloja tai pinsettejä. En siis onneksi itse ole asian kanssa ihan hirmuisen pahassa tilanteessa, vaan uskon oireilun lieventyvän. 

Paljon se on viime kesästä jo helpottanutkin. Iso osa jäljistä onkin siis jo vanhoja arpia, nyppimisen hieman vähennyttyä ahdistuksen helpotettua.

Äitini kertoi, että olin jo pienenä lapsena reagoinut stressaaviin ja ahdistaviin tilanteisiin mm. raapimalla itseäni. Parikymppisenä pahaan masennusjaksoon kuului myös paljon raapimista. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun minulla on ollut näin pitkään jatkunut selvästi pakko-oireinen jakso, josta jää vielä näin näkyvät jäljet.

Asia on ollut esillä sekä terapeutin kanssa, että psykiatrin kanssa. En siis piilottele tätä oireilua, vaan yritän tehdä töitä päästäkseni siitä eroon. 

Pusero – Markkinoilta / Shortsit – Junarose (saatu) / Laukku – DAY Birger et Mikkelsen / Kengät – Pavement (saatu) 

Olen päättänyt, että en häpeile myöskään hieman rujolta näyttäviä kinttujani, vaan annan niiden nauttia kesästä paljaana aina kun vaan tarkenee. Hieman näihin dalmatialaispilkkuihin on ollut totutteleminen enkä voi väittää, etteikö ne minua vähän surettaisi, mutta on vaan hyväksyttävä, että ne on nyt arpia viimeisimmästä mielen taistelusta. 

Moni tuntuu nyt lämpimien kelien tultua tuskailevan, että voiko laittaa päälle lyhyttä hametta tai hihatonta paitaa, kun sitten näkyy arvet, allit, selluliitit, muhkuraiset polvet ja mitä kenelläkin. Niin haluaisin vaan muistuttaa, että lähes kaikilla meillä on omat ”kauneusvirheemme” ja niihin liittyvät epävarmuutemme ja yleensä ei tapahdu mitään pahaa, vaikka antaakin niiden näkyä. 

Koitetaan jokainen omalta osaltamme pitää yllä kehorauhaa ja muistetaan, että vaikka toisen ihmisen ulkonäössä jokin asia kummastuttaisi, niin sinun ei ole välttämätöntä tietää mistä on kyse! 

 

 


31.05.2019

Posted at 18:51h in Yleinen by
0 Likes

-Postauksen housut (Kaino) ja pusero (Tokmanni) saatu-

Jos edellisen postauksen asu oli summanmutikassa päälle heiteltyjen osien summa, niin näissä kuvissa puolestaan on kokonaisuus, jonka olin puolestaan nähnyt mielessäni hyvinkin selkeänä jo ennen siihen pukeutumista.

Ja asu näytti livenä just niin täydelliseltä kuin olin kuvitellutkin!

Neulehousut – Kaino (saatu) / Pellavapusero – Tokmanni, Nordic Tricot by Ivana Helsinki (saatu) / Nahkarotsi – Saki / Sandaalit – Wonders / Laukku – Tiger of Sweden / Korvakorut – Pramea (saatu)

Housut on siis jo aiemmin nähdyt Kainon Vekki-nimiset neulepöksyt. 

Perhoskuvioinen pellavapaita puolestaan on Ivana Helsingin Tokmannille suunnittelemasta Nordic Tricot -mallistosta, josta sain valita itselleni muutaman suosikkivaatteeni. Rakastan pellavaa materiaalina etenkin kesällä, joten paita oli ykkösvalintani. Samasta kankaasta on saatavilla myös hihatonta napitettavaa tunikaa, mutta se ei malliltaan tuntunut omalta. Tätä paitaa taas on helppo yhdistellä vaikka mihin.

Mustan ja valkoisen liitto ripauksella kirkkaanpunaista on klassikkoyhdistelmä, johon luotan vuodesta toiseen vaikka kuinka suosikkivärit muuten vaatekaapissa vaihtelisivatkin. Näyttää vaan aina yhtä raikkaalta. 

Tuon Tokmannin Ivana Helsinki -malliston vaatteita on saatavilla kokoon XL saakka. Sovittelin aika monia tuotteita ja trikoomekoista ja paidoista koko L oli useimmiten passeli kaltaiselleni 48-50 kokoiselle. Tämä pellavapaita puolestaan on kokoa XL. Pellavahousujen (ja parin mekon) kanssa kävi niin, että L oli liian justiinsa, mutta XL sitten jo liian löysät. Harmi, sillä pellavahousut kesägarderobistani tällä hetkellä puuttuu.

Eli sovittelujen mukaan sanoisin, että reilut koot tuossa mallistossa. Ja passaa tosiaan monelle meille plussallekin!

Ihan outo fiilis, että huomenna on jo kesäkuu. Jotenkin kesään pitäisi mielestäni kuulua sellainen odotuksen tunne. Kutkuttava fiilis kaikesta kivasta mitä kesä ja lomat tuovat tullessaan. Mutta mulla ei ole. Suunnitelmissa on kylläkin ekan kerran vuosikausiin pitää muutama viikko kesälomaa, mutta ei mulla ole paljoa suunnitelmia sinnekään. Kotona menen toki käymään ja se on tietenkin iloinen juttu, mutta eipä muuta.

Eli näköalaton tunnelma siis jatkuu vahvana. Räpiköin päivän ja tehtävän kerrallaan ja iloitsen eniten siitä hetkestä, kun voi mennä nukkumaan. Ilman jotain sovittuja aikatauluja sängystä nouseminen on lähes mahdotonta. Mä antaisin vaikka katkaista itseltäni sormen tai pari, jos sillä saisin ostettua itseni irti tästä masennuksesta. 

Mutta eipä tästä kauppaa voi käydä. Se on vaan elettävä ja hengiteltävä läpi. Käytettävä ne hieman paremmat hetket siihen, että miettii realistisesti ja muisteltava, että on se olo helpottanut aina ennenkin. Täytyyhän niin käydä tälläkin kertaa. 

Minusta olisi ihan todella ihanaa, jos voisin kirjoitella tänne blogiinkin aurinkoisia asioita, kertoa huikeista lomasuunnitelmista ja raportoida kaikista kivoista menoista ja tapahtumista. Mutta, vaitettavasti mulla ei ole antaa muuta kuin aina sen hetkinen totuus. Ja se ei ole nyt just kovin vauhdikasta kerrottavaa. 

Mutta haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette laittaneet viestiä esim instassa ja sähköpostilla kertoaksenne, että mun suru- ja masennusjutuista on ollut teille vertaistukea ja lohtua. Ne auttaa mua uskomaan siihen, että on ihan ok, ettei ole koko ajan ok. Ja että on tärkeä puhua tällaisistakin tunnelmista. 

Mut hei, vaikka fiilis ei ois ihan huippu, niin silti voi vetää päälle superkivat kuteet! Itseä ainakin edes minimaalisesti piristää se, kun jaksaa valita kaapista nätit vaatteet ja laittaa naaman suht ojennukseen. Aina ei jaksa, kuten vaikka eilen ja tänään. Mutta huomenna aattelin taas yrittää!