Posted at 23:43h
in
Yleinen
by Veera Korhonen
Pääsiäsiterkut täältä kotikotoa vaarojen välistä! Sain ympättyä kalenteriin muutamia ylityövapaita pääsiäispyhien jatkoksi ja pääsin vihdoin hetkeksi kotiin. Ikävä olikin jo melkoinen, sillä olen nähnyt mammaa viimeksi Amsterdamin reissulla syksyllä ja isiä viime heinäkuussa! Matkattiin tänne yhdessä murun kanssa, mutta hän suuntasi jo tänään kohti kotia töiden kutsuessa huomenna. Itse saan vielä pari päivää rentoilla ja kaivella mamman aarrearkkuja ja omia lapsuuden ja nuoruuden jäämistöjä.
Kaikenmoista mahtavaa on jo löytynytkin ja sitä myötä kaikenmoista blogattavaa. Tänään tutkiskelin mamman korurasioita ja tein löytöjä myös asusteosastolta ja kuvattavahan ne oli ihan välittömästi.
En tunne eri tirppojen perstöyhtöjä kovinkaan kummoisesti, joten nuo hatussakin olevat sulat jäivät tunnistamatta. Jokni hieman pöyhkeässä huopahatussa kuitenkin viehätti tummansinisestä väristä huolimatta, joten nakkasin sen autoon kotiin vietäväksi. Mammalla ei ollut ihan tarkkaa muistikuvaa mistä hattu on peräisin, mutas epäilys on, että se on ollut jossain huutokaupasta löydetyssä hatturasiassa. Yleensä se kai on niin, että ostetaan hattu ja saadaan ehkä kaupanpäälle rasia, mutta mamma oli ostanut rasian ja saanut mukana hatun.
Katsotaan nyt onnistunko yhdistelemään sulkakasaa mihinkään asuun ilman, että näyttäisin torille matkaavalta täti Monikalta. 😀 Mutta hieno se on passasi se sitten minulle tai ei.
Erilaiset Afrikan aarteet ovat aina olleet hyvin edustettuina meidän huushollissamme. Niin paljon kuin me mamman kanssa esimerkiksi käärmeitä inhotaan ja pelätäänkin, niin laukuissa ja kengissä ne on olleet ihan ystäviä. Nytkin silmiini osui ihana mamman ystävänsä kirppiskasasta pelastama vanha laukku, jossa on käärmenahkan lisäksi koristeluita meidän arvauksen mukaan antiloopin karvasta. Laukun hihnat ovat siitä kätevät, että ne pystyy piilottamaan veskan taskuihin, jolloin kaunokaisesta kuoriutuu clutch. Veikkaankin siis tälle savannien kaunottarelle melkoisesti peliaikaa kesän terassimatseissa.
Kirjavan nahkalaukun kaveriksi sopii hienosti toinen afrikkalaisen käsityötaidonnäyte, upea naista esittävä norsunluinen rannerengas.
Ja koska tiedän jo nyt, että tällainen kasa erilaisia eksoottisia eläinperäisiä asusteita yhdessä kasassa saattaa aiheuttaa joissain ihmisissä tuohtumusta, niin sanotaanpas muutama sananen omasta ajatusmaailmastani asian suhteen. Kaikki perheestämme löytyvät käärme-, krokotiili-, norsu- tms. peräiset laukut, korut, lompakot sun muut ovat jo useita kymmeniä vuosia vanhoja. Mamman sanoin minua vanhempia. Monet niistä on saatu lahjana kymmeniä vuosia Afrikassa asuneelta ystäväperheeltä. Näin siis esimerkiksi norsunluukorut on hankittu pitkän aikaa ennen kuin norsunluunmyynti kiellettiin lailla useimmissa maissa. Tuotteet on suurimmaksi osaksi hankittu suoraan paikallisilta käsityöläisiltä ja ne ovat siis upeita perinteisen afrikkalaisen käsityötaidonnäytteitä ja itse ainakin arvostan niitä kovasti niiden historian vuoksi.
Nämä kauniit käsityöt ovat olleet perheessämme ahkerassa käytössä, eivätkä siis pelkästään koristeina. Itse suhtaudun erilaisiin eläinperäisiin vaatteisiin, asusteihin ja koruihin niin, että käytän ilolla suvussa kulkeneita vanhoja asioita, mutta en ole kiinnostunut harvinaisista materiaaleista valmistetetuista nykypäivän ”luksus”tuotteista vaikka niihin varaa sattuisi olemaankin. Voisin pistää päälleni mummin kymmeniä vuosia vanhan turkin, jos pitäisin siitä, mutta uutena en itse hankkisi tuotetta jonka materiaalina oleva eläin on kasvatettu häkissä varta vasten muotituotetta varten.
Joidenkin mielestä tietenkin jo pelkkä tällaisten tuotteiden käyttäminen on väärin, olipa sen historia mikä hyvänsä. Ja onhan blogien kommenttibokseissakin aika ajoin huudeltu sitä kuuluisaa ”bloggaaja on esikuva ja siksi hänellä on suurempi vastuu valinnoistaan” -mantraa. Itse olen sitä mieltä, että niin kauan kuin lain puitteissa toimitaan, niin jokainen tehköön itse omat valintansa ja se pätee niin bloggaajiin kuin blogien lukijoihin.
Afrikan tuliaisten lisäksi maman korurasia tarjosi myös jotakin kotimaista, nimittäin Kalevala Korun ihastuttavan pronssisen Karhu-rannerenkaan. Olenkin viime aikoina kaipaillut omaan korurasiaani pronssinsävyjä vaihtoehdoksi ainaiselle hopealle ja täältähän sitä sitten löytyi. Koska mamma ei korua kuulema tällä hetkellä käytä, otin minä sen sijoitukseen. Meillä kulkee paljon vaatteita, koruja, kenkiä ja laukkuja edestakaisin Kainuun ja Satakunnan väliä sillä periaatteella, että ne on aina sen luona kumpi kulloinkin niitä tykkää käyttää.
Tuo elukkalaukku sai muuten tänään taas uuden luvun tarinaansa. Äidin ystävä on saanut laukun siis aikoinaan siskoltaan ja minun mamma löysi sen ystävänsä kirppiskasasta. Minä puolestaan löysin mamman kätköistä ja rakastuin. Tapaamisestamme oli kuitenkin mennyt vasta muutama tunti, kun tarina sai jatkoa. Otimme näitä kuvia pihalla yhdessä äidin kanssa, kun muruni teki lähtöä takaisin kohti Satakuntaa. Lopuksi kuitenkin pyysin miestä vielä ottamaan asukuvani ennen pihasta kurvaamista. Heitin hatun auton takakonttiin ja laskin tuon laukun niinkin fiksuun paikkaan kuin…. murun auton konepellille. Siinä sitten viimeiset halit ja pusut ja heippahei!
Kun ystäväni tuli käymään, aloin etsimään laukkua näyttääkseni sitä hänelle. Silloin se iski, muistikuva kädestäni laskemassa laukkua auton konepellille. Hätääntynyttä ryntäilyä ees ja taas ja kurkistelua tuolien ja pöytien alle. Laukkua ei näkynyt missään. Puhelimessa mies vakuutti, että ei se voinut olla konepellillä, kyllä kai hän nyt olisi sen huomannut viimeistään kiihdyttäessä ja laukun lentäessä. Kaverin kanssa kurkittiin kotitiemme risteys ja sitäkin seuraava, josko kassikarkulaista olisi näkynyt, mutta ei.
Ehdin jo kovasti surra ja ajattelin jonkun tehneen kadulta hienon löydön. Mamma jatkoi etsintöjä sisätiloissa. Tuossa sitten illalla kotiin kaverin luota palatessani päätin kuitenkin vielä kulkea tienvieruksia pitkin ja arvatkaas mitä.. Naapuritalon kohdalla olevan sähkökaapin kulmalta roikkui jotakin kirjavaa. Eipä vaan ollut muru huomannut pelkääjän puolen konepelliltä pudonnutta veskaa, mutta joku ystävällinen kulkija oli nostanut sen tien viereen talteen odottamaan omistajaansa. Ja tämä omistaja oli niiiiin iloinen! Reilut kahdeksan tuntia oli kassikaunokainen ehtinyt ulkoilla ja minua odottaa. Näin tuli laukusta siis jälleen kerran varsinainen löytö. 🙂
Loppuun vielä iloisen aarteenmetsästäjän keväisen kirjava asu. Kaikki muu on jo aiemmin nähtyä, mutta kuvan balleriinat ovat uudet ja ansaitsevat ihan jakamattoman huomion, joten niistä lisää myöhemmin.
