No huhhuh. Tää viikko on tuntunut hyvin hyvin pitkältä. Eikä siihen ole vähiten ollut syynä maanantaina alkanut Iinan ja minun välinen #kenkähaaste2013. (tsekatkaa toi sivu tuosta linkistä, meillä on oma kamppissivu!!!) 

Haasteen aloituspäivä sattui sillä tavalla mukavaan saumaan, että olin maanantaina juurikin Iinan luona Helsingissä, joten päästiin kokemaan ensimmäinen kisapäivä yhdessä. Voin kertoa, että tätä ideamme ehdittiin kirota kerta jos toinenkin jo ekan aamupäivän aikana.

Mutta mitä sitä siis tuli ensimmäisten seitsemän päivän aikana oikein jalkoihin vedettyä? Oliko taktiikka kunnossa ja mitkä olivat kisataipaleen pahimmat sudenkuopat? Voin kertoa, että kengät voi aiheuttaa ihmiselle yllättävän paljon päänvaivaa.

(Jos muuten joku haluaa kerrata, että mikä tässä meidän kisailussa oikein oli ideana, niin lukaise TÄMÄ POSTAUS)

Maanantai. Mun vaihtoehdot oli reissukassissa aika vähissä, enkä halunnut uhrata ihania Marimekko-conssejani heti ekana päivänä, joten piti sitten aloittaa koroilla. Lounaalle mukulakivikatuja pitkin kipitellessä tuli kyllä kirottua eräänkin kerran ja nivelsiteet olivat todellisessa vaarassa ekan kerran klo 12.58 ravintola Maxillin edessä. Vasemman nilkan nivelsiteet menivät aikoinaan lentopallossa sen verran onnettomaan kuntoon, että kammoan kaikkia vähänkään epätasaisia alustoja koroilla. Iina lohdutti, että koroilla kävellessähän ne nilkat vahvistuu, joten haasteen jälkeen, mun kintut on paremmassa korkkarikunnossa kuin koskaan ennen.

kenkahaaste_vko1_A

Kilpakumppanin ekan päivän kenkävalinta jaksoi hihityttää mua moneen otteeseen. Illalla Cirkuksessa kaikkien tennareiden keskellä tunnettiinkin molemmat olomme hieman oudoksi koroilla kipitellessämme. Jos siis joku ihmetteli, että mikä oli se parivaljakko Editorsin keikalla joista toisella oli valkoiset korkkarit vuodelta 2003 ja toinen googlaili kultakoroissaan Kaija Koon kiertueaikataulua, niin se oltiin me! 😀

Päivällä piti jo hieman miettiä, että eikö löytyisi mitään kiertotietä sille, ettei ison laatikon kantamista vaativaa postireissua tarvitsisis tehdä koroilla. No, ei muuta kuin lenkkivaatteet niskaan, niin sai vaihtaa lenkkareihin. Se lenkki taisi kyllää kiertää jonkun pullapuodin kautta, mutta kyllä se hiki tuli pullaakin syödessä! Eli kyllä urheiltiin. (PS. Molempien Reebok-lenkkarit saatu)

kenkahaaste_vko1_B

Tiistai-aamuna Helsingistä bussilla Poriin suunnatessa pikkuballeriinat paljaissa jaloissa tuntuivat ihan hyvältä ajatukselta. Ihan sama fiilis ei ollut enää illalla, kun piti pyöräillä töihin. Käytännön naisena kiskoin vain sukat jalkaan ja heti pihalla teki mieli jo ekan ihmisen kohdalla alkaa selittelemään, että "en mä kyllä oikeesti käytä tälleen törkeitä sukkia baltsujen kanssa!" Hirvee häpeän tunne vaivasi koko pyörämatkan ajan.

kenkahaaste_vko1_C

 Mun ei ole tällä viikolla onneksi tarvinnut tarpoa hirveän pitkiä matkoja ulkona, joten olen saattanut toteuttaa kilpailussa taktiikkaani "käytetään niin pitkälti kesäkenkiä alta pois kuin mahdollista". Kaivelinkin keskiviikkona mun kesäkenkälaatikosta tänä vuonna ihan unholaan jääneet monta vuotta vanhat Björn Borgin valkoiset nahkatöppöset kaupunkireissulleni.

Torstain studiotyöpäivään puolestaan pääsivät osallistumaan söpöiset Bugs -baltsut by Minna Parikka (saatu), jotka myös Iina käytti tällä viikolla. Meiltä kun löytyy aika montakin samaa kenkäparia kaapeistamme! Keskiviikkona ja torstaina ei siis tarvinnut pahemmin hävetä.

kenkahaaste_vko1_D

Perjantain menikin sitten melkolailla penkin alle ja sain huomata, että kiire ja kyvyttömyys suunnitella kenkähommia etukäteen ovat vaarallinen yhdistelmä tässä kisassa. Ensimmäisen kerran ulos lähtiessäni kiskaisin jalkaani Vagabond Mapale -herrainkengät kera niiden pohjan väriin mätsäävien sukkien. Näillä kengillä olisikin hienosti voinut tassutella koko päivän kaikki menot aamusta iltaan, mutta iltapäivällä kotona käydessä tapahtui jotain mystistä. Matkalla ovelta vessaan nuo kengät vaan katosivat!

Olin kotona n. kymmenen minuuttia ja onnistuin ihan totaalisesti kadottamaan nuo jalkineet. Ukko odotteli mua jo ulkona ja ravattuani kämppää jonkin aikaa ympäri mä vaan luovutin ja kiskoin jalkaani nuo kesän lemppari Vans -slip onit. Tässä kohtaa en kuitenkaan typerys ottanut huomioon, että voisin vielä illalla joutua lähtemään johonkin.

kenkahaaste_vko1_E

Illalla sitten kaveripariskunta soitteli meitä kanssaan drinkeille ja luonto ei vaan antanut periksi lähteä baariin kirjavat vansit neulemekkoni kaverina ja niinpä sorruin saman päivän aikana jo kolmanteen!! kenkäpariin kiskoessani jalkaan supermukavat Crocskiilakorot (saatu).

Tässä kohti Iina taisikin jo Instagramissa kommentoida hashtagilla "voittoonjolähellä. Hetkeksi meni kyllä usko itselläkin tän homman onnistumiseen, mutta lohduttaudun sillä, että kyllä noita kenkiä tuolla kaapeissa riittää. Ehkäpä vastustajallekin tulee joku tällainen useamman parin päivä ja ehkäpä joku kummitus piilottaa häneltäkin kenkiä kesken päivän!!!

Mies ne mun herrainkengät sitten löysi työhuoneesta työpöydän vierestä ja mä en voi tajuta miten ne siellä oli, kun en kuolemaksenikaan muista koko huoneessa käyneeni tuolla lyhyellä kotivisiitillä. 😀

Lauantain punaiset vuosia vanhat balleriinat kaivoin unohdettujen kesäkenkien laatikosta. Punaiset kengät onneksi toimii aina.

kenkahaaste_day7

Myös tämänpäiväsiet ulkonahiippailut tuli suoritettua unohdettujen kesäpopojen arkusta löydetyillä aarteilla. Nuo Pianon nahkaiset sandaalit on ostettu minulle joskus lukioaikana, vuosi oli -97 tai -98. Muistan kauhistelleeni niiden 500 mk hintaa, mutta äiti sanoi mielellään maksavansa laadusta. Monta kesää niillä tulikin aikoinaan käveltyä ja rakkaimpiin muistoihin kuuluu mm. kesän -99 Ranskan reissu, joka tuli tallattua pitkälti noilla Pianoilla. Monta vuotta sandaalit makasivat kaapin pohjalla, mutta parina viime kesänä olen taas kiskonut sandaalit joitakin kertoja jalkaan.

Tänään kuitenkin 15 vuotta vanhat laatukengät päättivät sitten hajota yhden remmin irrotessa kiinnityksestään. Mutta uudelleen kenkiin tykästyneenä aion kysyä voisiko suutari ne vielä korjata ja olisiko meillä edessä vielä yksi kesä.

Aika kesämeiningeissä siis mentiin tällä viikolla lokakuisesta viimasta huolimatta. En vaan halua vielä tuhlata kaikkia ihania syysnilkkureita ja saapppaita, sillä kisan kestosta ei ole mitään tietoa.

Tämä kenkähaastehan ei hyödytä voittajaansa mitenkään muuten kuin voitonriemulla, mutta joku teistä lukijoista sen sijaan palkitaan!!

Jos haluat olla mukana arvonnassa, jossa voi voittaa itselleen kengät, niin mene #kenkähaaste2013-kampanjasivulle ja äänestä kumpi meistä mielestäsi tämän taiston voittaa.

Ja muistathan, että päivittäin meidän kenkävalintojamme voi seurata Instagramissa! @vieruska ja @moucola

Ps. Postaus sisältää Spartooyhteistyölinkkejä.


-Yhteistyössä Spartoo

Argh, hitto tätä kenkähaastetta. Toinen päivä hommaan menossa ja päässä pyörii vaan kengät, kengät, kengät ja vielä kerran kengät! Millaisen taktiikan ottais? Mitkä kengät käyttäis tänään? Oi, miten ihanat kengät! Ai niin, ei saa hankkia uusia kenkiä.. Miten mä jaksan kävellä näillä koroilla koko päivän? Hävettää hulluna nää sukat näissä balleriinoissa..  😀

Ja koska aihe koko ajan mietityttää, niin tokihan sitä pitää sitten vielä kiusata itseään katselemalla muutakin kuin oman kenkäkaapin asukkaita. Mulla on nyt joku hirvee korvavillitys meneillään. Mun iPhonella on söpöt korvalliset kuoret, rakastan mun Minna Parikka pupuballerinoja ja himoitsen kaikenmoisia korvapipoja jo hankkimani villahatun kaveriksi.

Lähes mikä tahansa asia muuttuu suloiseksi, kun kuorruttaa sen korvilla. Miten olisi vaikkapa leivänpaahdin pupukorvilla, hammasharja pikkuruisilla hiirenkorvilla tai pinkit loaferit kisukorvilla? No ainakin viimeiseen vastaan innosta kiljuen KYLLÄ!

puput

Minna Parikan Caracal ei ole malliltaan oikeasti yhtään mun näköinen kenkä, mutta kuten sanoin, korvat saavat mut sokaistumaan ja tuntuu, että ostaisin itselleni vaikka moottorisahan, jos sellaisen saisi korvilla.

Onhan noissa kengissä upeaa toki myös tuo silmiinpistävän pinkki sävy, mutta järjellä ajatellen en siltikään himoitsisi noita tippaakaan, jos niistä otettaisiin korvat pois. Tuollainen loafer on vaan omaan makuuni liian tätimäinen. Mutta jotenkin nuo kaksi pikkuista nahkakolmiota onnistuvat hämäämään järkeäni siinä määrin, että huokailen täällä ihastuksesta kengän mallista huolimatta.

Oonko mä ainoa jonka järki sumenee, kun johonkin elottomaan asiaan lisätään tuollainen inhimillistävä piirre kuten korvat?


-yhteistyössä Spartoo

Voisin alkaa viikottain listaamaan tänne kaikki eniten kuolaamani kamppeet. Kun olipa kiire millainen tahansa, niin aina ehtii tarttua mieleen yks jos toinenkin asia joita ilman ei mielestään voi elää tasapainoista ja onnellista elämää. Tai ainakin vaatekaappi tuntuu puutteelliselta ilman niitä.

 Tällä viikolla olen väijynyt netin syövereissä punaisia asioita, mikä ei nyt tietenkään ole mikään uutinen eikä ylläty, mutta nyt tuntuu rohkea punainen iskevän oikein lekalla.

Kirkkaan punainen nahkarotsi on kummitellut mielessäni jo vuosia ja aina tasaisin väliajoin äidyn harkitsemaan hankintaa ihan tosissaan jonkun sopivan oloisen ehdokkaan sattuessa vastaan. Tällä kertaa kiihkeän punainen kaunotar hyppäsi silmille Spartoon vaatevalikoimaa selatessa.

Lahjakorttien ansiosta takista ei jäisi edes paljoa maksettavaa, mutta kokopolitiikka mietityttää. Takin merkki Oakwood on itselleni ennestään tuntematon, joten ei ole aavistustakaan, että minkämoinen mitoitus noilla takeilla on. Kokoja kyllä olisi lupaavasti XXXL-kirjainhirviöön saakka, joten vois kuvitella, että vaikka kyseessä olisi jotkut nihkeät ranskalaiskoot, niin mullekin asti nuo äxät voisi riittää. Onko kellään kokemusta kyseisestä merkistä?

vaijytyt

 

Ja taas yhdet kengät.. Mahtaakohan mennä päivääkään, etten mä ajattelis kaikkia ihania kenkiä joita mun kaapista vielä puuttuu. Tuskinpa. Tää alkaa jo tuntua riippuvuudelta.

Tällä hetkellä en saa mielestäni noita Air Step Saint Bike -saappaita. En pysty edes kuvailemaan miten upeat ne mielestäni ovat. Ne vaan on ihan TÄY-DEL-LI-SET. Onkohan punaisten kenkien ylitsepääsemättömälle himolle oma tautiluokituksensa? Mulla on se. Vakava tauti, sanon mä.

Kolmas päässäni viime päivinä pyörinyt punainen on jo pitkään ihailemani Alexander McQueenin leopardi-pääkallo-kuosinen silkki-kashmirhuivi. Tämä muistui mieleeni, kun mamma kyseli olisko minulla hänelle punamustaa leopardihuivia ja alettiin yhdessä haaveilemaan tuosta McQueenin upeudesta. Mamma lupas laittaa Veikkaukselle anomuksia, jos sieltä saatais huivirahat. Meikäläiselle nimittäin tollanen 500 euroa huivista ei ole todellakaan realistista ilman jotain lottovoittoa.

Blogeja lukiessa tulee olo, että joku 400-500 euroa on monille ihan läpihuutojuttu jostain huivista. Siihen malliin ainakin niitä Vuittonin Monogram Shawleja on bloggaajilla näkynyt, mutta itse kuulun siihen porukkaan jolla ei vaan mieli taivu siihen, että voisin tällaisilla perustuloilla pistää tuollaisia summia rahaan yhteen huiviin, oli se sitten miten ihana tahansa. Mutta saahan sitä ihastuneena katsella vaikkei ostaa voisikaan.

Kun mietin tuota hinta-asiaa vielä lisää, niin ei tuollaisen satojen eurojen huivin hankkiminen ole oikeastaan kiinni suoranaisesti rahasta. Kyllä tuollaisen 500 € hinkumaansa tuotteeseen saisi kasaan, kun jättäis hetkeksi aikaa muut shoppailut, mutta itselläni kyse on ihan siitä, että tulee vaan oma pää vastaan. 500 € huivista on mun maailmassani vaan ihan puhdasta järjettömyyttä. Mä en tiedä miten helvetisti ylimääräistä rahaa mulla pitäis olla taskuista putoilemassa ennen kuin mä voisin tuollaisen hankkia.

Oonko mä yksin tän ajatukseni kanssa? Vai pitäiskö sitä vaan ajatella, että jättämällä hankimatta monta halvempaa sais ton yhden kalliin ja ihanan? Mihin saakka jonkin ns. luksustuotteen hinta on laadusta ja missä vaiheessa se muuttuu merkistä ja mielikuvasta maksamiseksi?