17.05.2011 Omiakin kaappeja kannattaa kaivella

Olin jo ehtinyt sovitella kaupoissa pariakin punaista nahkatakkia ihastuneiden huokausten kera ennen kuin muistin tämän rotsin joka on lymynnyt eteisen kaapissa jo hetken. Käytin tuota siskolta saatua takkia jonkin verran silloin vuosia sitten, kun se minulle päätyi, mutta sen jälkeen se ehti levätä kaapissa odotellen uutta tulemistaan. Ja se uusi tuleminen tapahtui tänään.

ai mikä tuuli? Näinhän mä tukan just tarkoitin..

Valokuvaajakollegani, Samin, iPhonen Hipstamaticilla nappaamat (milläs muulla se ammattilainen kuvais kuin kännykällä.. 😀 ) kuvat eivät kerro totuutta takin väristä, vaan se on luonnossa sävyltään maltillisempi. Ehkä jonkinmoinen sekoitus tiilenpunaista ja viininpunaista. Vaikka ensisijaisesti olenkin lehdistä ja netistä kuolannut räväkämmän punaisia yksilöitä, niin omasta kaapista löytyneestä, 0 € kustantaneesta rotsista voi silti olla enemmän kuin iloinen.

Nyt täytyy vaan ottaa ”uusi” kaverini kovaan käyttöön, jotta se pian pehmenisi ja muotoutuisi paremmin päälleni. Sitä kun ei ole kaikenkaikkiaan minun eikä isosiskoni puolesta pidetty montaakaan kertaa, joten kokonaisuus tuntuu hieman uudenkarhealta ja jäykähköltä. Se on ehkä se syy, miksi se on vähälle käytölle minulla jäänytkin, mikä on todella typerää, sillä kyseiseen pulmaan ei tietenkään auta muu kuin ahkera erilaisissa vaativissa olosuhteissa rypeminen rotsi päällä. Kyllä tämä tyyppi vielä pehmiää, kun vaan otetaan kovat otteet käyttöön!

Muuta huomionarvoista tässä tiistaisessa työasussa on minulle uusi värikombinaatio. Mustaa, punaista, hiekkaa!  Siinä ei ole yksi väri, eikä kahta, vaan kokonaista kolme! En tiedä olisinko itse tajunnut tämän yhdistelmän neroutta ellen olisi iskenyt silmiäni kyseisen värikombinaation varaan stailattuja asukokonaisuuksia selatessani Net-A-Porteria. Sieltä se ajatus sitten lähti. Mä olen jotenkin niin kauan pukeutunut lähinnä niin, että mustan kaverina on ollut korkeintaan yksi muu väri  joten tällainen kolmen osan yhdistely vaatii jo ihan toisenlaista rohkeutta ja ajatusmaailmaa. 😀

Mutta itse ainakin tykästyin kovin ja uskallan veikata, että tämä värikombinaatio saattaa päästä tavalla tai toisella päästä käyttöön toistekin. Ihan hyvinhän tämä vaatekaapin ja oman olemuksen väritysurakka on edennyt, vai mitä? 😀

16.05.2011 Pakarat leuan alla ja muutenkin hyvät bileet

Joskus sitä vaan tekee mieli heittäytyä hulluksi ja uhkarohkeaksi ja kokeilla asioita joiden epäonnistumisesta on oikeastaan melko varma jo lähtötilanteessa. Omalta mukavuusalueelta poistuminen ja omissa nahkoissa olon vieraaksi tunteminen herättelee ja saattaapa kokemuksesta oppia aina jotain uuttakin.

Sitä ainaista samaa, vanhaa ja tylsää osaa taas kummasti arvostaa, kun käy sekoilemassa jonkun muun kanssa ja tuntee itsensä idiootiksi. Ja en suinkaan kannusta tässä nyt ketään syrjähyppyihin petielämän piristykseksi, vaan puhun jälleen kerran pukeutumisesta niin kuin yleensä blogini aihepiiriin kuuluu. Toisissa asioissa sekoilu tekee välillä hyvää, mutta ei sekään ihan joka hommaan sovi.

Niin että missä syrjässä minä sitten oikein hyppelin? Ja kuinka idiootiksi itseni tunsin?

Nahkarotsista en kuitenkaan luopunut, en edes helmikaulanauhan kanssa!

Petin mun ainaisia yksivärisiä vartalonmyötäisiä mekkoja kukallisen kellohelmakoltun kanssa lauantaisissa murun työkaverin häissä!

Tilasin tuon H&M:n Inclusive malliston mekon jonkin muun vaatteen kyljessä ihan vaan sovitettavaksi, koska minua ihan vaan puhtaasti kiinnosti, että miten kyseisen malliston kamppeet mahtaisivat tälle pyllerölle istua. Kun mallistossahan oli siis kyse siitä, että samat kuteet oli valmistettu niinkin laajalla kokoskaalalla kuin 32-54.

Omaksi ihmetyksekseni mekko ”sujahti” (mua naurattaa tämän verbin käyttö aina, kun on kyse omasta vaatteisiin ahtautumisestani 😀 ) päälleni ja koska mulla ei ollut aavistustakaan mitä oikein pukisin noihin lähestyneisiin kekkereihin, niin päätin tehdä 24,95 € maksaneen huiman kokeilun. Miten selviäisin kokonaisen päivän hengissä aivan minulle vieraassa asussa.

Selvisihän sitä hengissä ja mukavaakin oli, mutta olen mä nyt joskus paremmaltakin näyttänyt. 😀 Eli listataanpa sitten hieman asun plussia ja miinuksia sekalaisessa järjestyksessä.

– Kellohelma sai mut näyttämään entistä lihavammalta. Tai siis se ei yhtään valehdellut mua hoikemmaksi.

– Jouduin hankkimaan mekon kaveriksi tuon typerän lyhyen neuletakin, kun omasta kaapista ei löytynyt mitään sopivan mittaista lämmikettä.

+ Mutta toisaalta se samainen helman malli loi illuusiota jonkinmoisesta vyötäröstä näin ainakin mun mies väitti. (tai sitten mun ahteri vaan näytti entistäkin leveämmältä)

+ taskut. Mä vaan rakastan taskuja.

+ Mekon kuviointi ja värit olivat kukista huolimatta mielestäni todella kivat.

Kai omat häät voi onnistua, vaikka ei askartelepaskartele pikkuruisia hääkarkkirasioita? Mä en ihan käsitä tätä konseptia. Mutta mielelläni mä kyllä viraan asemassa ne karamellit mussutin.

+ saatoin käyttää mekon kanssa punaisia asusteita. Se on aina positiivinen asia.

+ leveän helman vuoksi rullautuvat sukkahousutkaan eivät häirinneet, sillä se sukkapöksyjen vyötärönauhan päällä röllöttävä vararengaskin pysyi näppärästi leveän hameenhelman alla piilossa.

+ taskut mahdollistivat sukkahousujen huomaamattoman nostelun. Tämä jos mikä on ihan super-ominaisuus.

+ löysän kellohelman ansiosta myös syömistä saattoi harjoittaa ihan rauhassa pötsin paisumisesta sen pahemmin ahdistumatta.

– mitkään mun normaalisti käyttämät korut eivät sopineet asuun, joten kaivoin sitten 2 minuuttia ennen lähtöä krääsälaatikon pohjalta jotain muovihelmiä jottei olo olisi aivan alaston

– Ja sitten tämä ehdottomasti suurin miinus. Etumus oli siinä määrin avara ja kooltaan just sen verran jämpti, että näytti kuin mulla olis perse leuan alla!!!

Tämä oli se seikka mikä ehkä ainoana juttuna ahdisti ihan oikeasti vähäsen. Jouduttuani niin monet kerrat ikävän huomion kohteeksi tissevyyteni takia, en ole niiden välistä viivaa (pakaravakoa) kauhean innokkaasti ollut esittelemässä. Kyllä mä tuonkin jutun pystyin unohtamaan aina siihen saakka kunnes katsoin kamerasta esim. juurikin tämän kuvan. 😀

Se ei sentään ollut mekon vika, että tukka lässähti jo ensi metreillä. Meidän lähtö oli taas varsinainen kaaos ja tapahtui ihan viimetingassa (20 min ennen vihkimisen alkamista muru ajoi vielä partaa ja sen paita oli edelleen silittämättä ja minä pengoin epätoivoisesti korurasiaa ja etsin kateissa olevia meikkejäni).

Kiireessä sitten unohtui kirkkoon mennessä sellainen asuste kuin sateenvarjo, Mikki ehdittiin hakea mukaan vasta juhlapaikalle siirtyessä. Kirkon pihalla kuitenkin taivas nakkasi niskaan jo riittävän määrän vettä, että kutrini päättivät mukavasti lässähtää ja kihartua. Mutta pikku juttuja! Luotin taas äitini mantraan jonka mukaan kaikki ne hiukset ovat hyvin jotka ovat toisesta päästä päässä kiinni.

Murulle löytyi värikoordinoitu kravatti eurolla Ratsulan toripäiviltä, jei! Ja ei, en ole niin sieni, että minulla olisi aina hanskassa kaksi juomaa kerralla, minä vain ystävällisesti pitelen kameran takana olleen herran juomaa.

Mutta mitä sitä nyt sievistelemään, ei siellä varsinaisesti lasiin syljettykään. Tämäkin herrasväki on vallan vesiselvän näköistä heiluessaan tanssilattialla.

Illan pimetessä mun kavaljeerista kuoriutui joku huivikaulainen ryijyään auliisti esittelevä Pedro..

Olin sentään niin viehättävä, että pääsin kaulailemaan sitä Pedroa. Mut sänkyyni en sitä saanut, sillä Pedro sammui puku päällä sohvalle. 😀

Noin äkkipäätään hyvät ja huonot jutut yhteenlaskettuna asu pääsi plussan puolelle tuloksella 7-4. Tulipahan kokeiltua tällaistakin. Ja kun ei suhtautunut itseensä eikä lookkiinsa liian suurella vakavuudella, saattoi huonosti olevien asioiden märehtimisen sijaan keskittyä juhlimaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja koska vieraiden joukossa ei ollut oikeastaan ketään omaa tuttuani, niin kukaan ei varmasti osannut ajatella, että ”toi mimmi ei kyllä varmasti ole itsensä näköisessä asussa”.

Myöhemmin illalla sitten törmäsinkin myös omiin ystäviini, jotka siten olivat yllättyneitä senkin edestä. Yksi oli jo seuraavana yönä ehtinyt nähdä unta missä minä olin päästä varpaisiin erilaisiin kukkakuoseihin sonnustautuneena myynyt grillattuja kalapuikkoja Porin torilla. Olin siis selkeästikin ollut painajaismainen näky.

Summa summarum, kiva testata välillä jotain itselle poikkeavaakin kunhan vaan ei ota homma liian tosissaan ja ahdistu liikaa, kun homma menee pieleen. Mekon kohtalosta en osaa vielä päättää, jättääkö se kaappiin odottamaan seuraavaa roolileikkiä vai pistääkö kiertoon..

PS. Kävin sitten juuri tarkastamassa mekosta sen koon, kun joku jo kommenttiboksissa tuon mitoituksesta kyseli, ja huomasin sitten samalla, että olen juhlinut koko illan iloisesti pahvinen kokolappu paikallaan roikkuen…. mutta sisäpuolella sentään. 😀

Elikkäs mekon koosta kyselleelle Olgalle tiedoksi, että oma mekkoni oli koko 46 ja yleensä en kyllä henkkamaukka koltuissa mahdu yläosastani tuohon kokoon. Sitä en tiedä millainen se isompi koko olisi itselleni ollut, sillä sitä ei enää ollut jäljellä minun tehdessä tilausta, joten en voinut ottaa sitä sovitettvaksi. Eli sanoisin, että ei ainakaan mitään kovin pientä kokoa ole minun mielestäni.