Voin heti kertoa, että kuvan hymy on feikki ja kiskottu naamalle ainoastaan sen leuanalusheltalle tekemän kiristysefektin vuoksi. Muuten ei ole muutamaan päivään juuri hymyilyttänyt. Pääsiäisloma isin ja äidin luona kyllä oli ihana ja rentouttava. Latasin akkujani viettämällä suuren osan ajasta pää tyynyssä. Hereillä ollessa vietin aikaa vanhempien kanssa ja näin mummia ja paria ystävää. Just hyvä katko arkeen, mutta..

Arkeen paluu ei sitten sujunutkaan kovin sulavasti. Kaikesta levosta huolimatta mä olen ollut edelleen ihan hirvittävän väsynyt. Aamulla nouseminen ja ovesta ulos pääsy ovat tuntuneet ehkä vieläkin hankalammalta kuin aiemmin. Olo on ollut vetämätön, ahdistunut ja kipeä. Yläkroppaa vaivannut ahdistuksen, kivun ja jäykkyyden tunne räjähti eilen illalla sitten vihdoin tarkemmin paikallistettavaksi ja entistä pahemmaksi.

Aamulla lääkärisetä sitten kosketteli päätä, hartioita ja kasvoja sellaisista kohdista, että meinasi itku päästä, kun sattui niin s****nasti. Se on kulkaa jälleen ilmeisesti purennassa vikaa, eli yöllistä (ja päivälläkin) hampaiden  yhteen puremista ja sen myötä on tuonne leuan ja kaulan alueelle ja ties minne kehittynyt karmeita jumeja. Miks mä en ole tätä taas itse tajunnut?

20130405-221643.jpg

Pari päivää saikkua, ohje syödä lihasrelaksanttia sekä kipulääkettä ja hieroa kipupaikkoja varovasti sen verran mitä kivulta pystyy. Ja kehotus ottaa yhteyttä hammaslääkäriin purentakisko asioissa. Soitinkin samointein ajanvaraukseen ja sain kauhukseni kuulla, että aikoja olisi vasta ensi syksylle.

Hieman siinä hiipi jo itku kurkkuun, kun ajattelin että joutuisin odottamaan kuukausitolkulla koko naama kipuillen. Kuin ihmeen kaupalla, ajanvaraustädin siinä muilta neuvoa kysellessä ja kalenteria varatessa, jostain kuitenkin ilmestyi ensi maanantaille yksi peruutusaika purentakiskohommia tekevälle lääkärille. Tuntui kuin olis voittanut lotossa!!

Nyt siis koitan täällä hoidella tätä akuuteinta kipua ja odotan maanantaita. Vuosien takaisen leukapulmani vuoksi tiedän, että kisko todellakin auttaa. Pidin edellistä kiskoani pahimpina aikoina jopa päivisin, koska se rentoutti ja vei näin ollen kipua. Mulla on nyt jotenkin niin helpottunut olo, kun tiedän että saan apua! Parhaimmassa tapauksessa kaikki ne mun viime kuukausien päänsäryt on tätä samaa probleemaa ja saan helpotuksen moneen vaivanneeseen asiaan. Toivotaan parasta.

20130405-221652.jpg

Jottei menis ihan pelkäksi ruikuttamiseksi, niin kerrotaanpa jotain kuvissa nökyvistä jutuistakin. Se hymy oli tosiaan feikki, mutta tekee ulkonäölle aina ihmeitä. Upea Volcomin lätsä on löytö Natan ja Jarskin kirpparipöydästä toissaviikonlopulta. Ihan mahtava! Hattu on käytännössä katsoen juurtunut päähäni.  Lindexistä saatu huivi on toinen viime viikkojen juurtuja, olen innostunut yhdistämään sitä erityisesti raitojen kanssa. Camo ja raidat yhdessä kiinnostavat mua jostain syystä nyt todella kovasti.

Toisessa kuvassa jälleen osoitus mun sukkaintoilusta. Uusien Lindexistä ostettujen lempparifarkkujen ja viime syksynä Roomasta hankkimieni mokkakenkien välistä kurkistaa nimittäin kimaltavat blingbling-sukat. Parhautta!

Semmosia kuulumisia siis tänne. Nyt taas lihaksia rentouttava nappi naamaan ja varovaista naaman hieromista. Pitäkää peukkuja, että pahin särky alkaisi helpottaa pian!


Herääminen tuntia suunniteltua myöhemmin. Tukka joka ei asettunut mitenkään. Hätäisesti kasseihin heitellyt kengät, korut, vaatteet ja laukut joita kaikkia tuli ihan liikaa. Myöhästyminen suunnitellusta bussista. Taksikyyti kohteeseen. Hävityksen kauhistus studion lattialla minun purettua sinne kassini. Reinoissa hiippaillut kuvaaja, joka oli kanssani samaa mieltä siitä, että kaikki kellonajat ennen aamukymmentä on liian aikaisin. Muutamat asunvaihdot. Huulipunaa. Lisää huulipunaa. Ja ”Voisitko vielä laittaa sitä huulikiiltoa?” Pahvilaatikosta askarreltu valonmuokkain. Savukone. ”Nyt sellaista iloista kikattelua!”  Yhdet punaiset housut ja useammat punaiset kengät. Mantra ”Vatsa sisään, mut ei rintoja ulos”. Vatsamakkaroiden avulla paikoillaan pidelty heijastin. Hymyilystä kipeät poskilihakset. Kolme tuntia säätämistä ja poseeraamista. Paljon kamera-aiheista keskustelua.

Kaikesta tuosta oli tuloksena satoja ruutuja kuvia joista useampikin oli ainakin pikaisesti katsottuna omasta mielestäni tosi hyviä. Uskaltaisin jo tässä vaiheessa sanoa, että luvassa siis parhaat minusta otetut lehtikuvat ikinä. Noita Harri Joensuun ottamia kuvia nähtävissä jossain vaiheessa maaliskuuta Iltalehden Ilona-liitteessä.  Nyt tarjolla muutamia making of -otoksia. (Harrin Tumblr-kuvablogi täällä)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


Mä tiedän, että teissä lukijoisaa on muutamia joita mun työ- ja kouluhommat kiinnostaa, joten tässä pieni annos sitä.

Puoleenyöhön asti siinä eilen meni, mutta istuin perseeni puuduksiin koneen ääressä ja tein valmiiksi sekä häämessuille tarvitsemani kuvat, että miljööportfolioni.

Mulla on tosiaan reilun viikon päästä edessä valokuvaajan ammattitutkinnon toinen näyttö ja aiheena miljöökuvaus. Portfolio lähti tilaukseen, mutta nyt viikonloppuna pitäisi kuvata jotain näyttötehtävää varten. Ideoita on, mutta toteutus kiinnostaa just nyt ei yhtään.

Huomenna tarkoitus mennä kuvaamaan yhtä reilun viikon ikäistä vauvaa ja hänen isosiskoaan (se kuvaus kyllä kiinnostaa, vauvoja on ihana kuvata) ja siitä ajattelin kehittää jonkun kuvan näyttöön, mutta se ei vielä riitä. Portfolion ”puutteita” ajatellen on ihan hyvä tehdä joku lapsikuva, mutta sen lisäksi olisi ehkä hyvä tehdä jotain ilta-/yöolosuhdetta ja lämpimän sävyistä sisämiljöötä. Sellaisia kun ei portfoliossani ole.

Siitä huolimatta, että tiedän pääseväni kuvillani läpi, niin silti mä alan aina stressaamaan jotain ylimääräistä. Niin kun nyt vaikka tuota, että onko portfolioni riittävän monipuolinen. Kun oma fiilis on, että aina kuvaa vaan samannäköisiä kuvia samannäköisissä olosuhteissa.

Omia tuotoksia selatessa iskee aina ihan hirvee epätoivo kaiken tuntuessa ihan samalta hutulta. On kauhea duuni karsia sieltä palasia joilla osoittaa omaavansa monipuolista osaamista. Ja kaikista kuvista löytyy vaan kasa virheitä, jotka saa miettimään voiko kuvaa näyttää arvioijille vai ei.

Onneksi ne arviointitilanteet ei enää pelota ja ahdista niin kuin perustutkinnon aikana. Silloin saattoi koko näyttöpäivä mennä itkiessä ja panikoidessa, että ”oon ihan paska, en osaa mitään”. Nykyään tietää, että paskemmallakin on rima ylitetty ja että juryn mielipide on vaan yksi mielipide josta voi oppia jotain. Tai sitten tosinaan haistattaa sille mielessään pitkät.

Semmoista mielen päällä siis tänä viikonloppuna. Tässä muutama aukeama eilen loppuun kasaamastani miljööportfoliostani, jotta näette mistä on kyse. Iinan kuvia ja ekan rivin ekaa Encen kuvaa lukuunottamatta kaikki ihan normiduunissani tehtyjä asiakastöitä.

20130119-155727.jpg

20130119-155735.jpg

20130119-155746.jpg

20130119-155752.jpg

20130119-155757.jpg