20120901-222645.jpg

No niin! Minun reissuni alkoi sitten kuvan mukaisissa merkeissä. Pääsin Helsinki-Vantaan lentokentälle mistä minun piti hypätä bussiin jolla pääsisin tänne läheiseen hotelliin, mutta onnistuinkin sitten hankkimaan itselleni ambulanssikyydin.

Oli sellainen liukuhihna (niinkuin liukuoportaat ilman portaita) hieman liukas, kun oli balleriinojen pohjat märät. Niinhän siinä kävi, että lipesi jalka alta ja kaaduin siihen metallihihnalle jossa on aika mukavan terävää hammastusta.

Vasen polvi auki ja oikea nilkka hieman niksnaks. Paikalla sattui just olemaan onneksi yksi Finavian työntekijä ja hän kiikutti minulle ensin hieman paperia verenvuodon tyrehdyttämiseksi ja soitti ensiapua paikalle.

Tatuoitu ihan suht komea ambulanssihemmo totesi, että yhdestä melkoisen isosta reiästä ja pikku palkeenkielistä huolimatta tikkejä ei tarvita ja pärjättiin haavojen puhdistamisella ja sitomisella. Nilkkakin selvisi suurinpiirtein säikähdyksellä ja sain hoito-ohjeiksi hautoa vammoja kylmällä ja juoda vähän punkkua. 😀

Ambulanssikuskit olivat sitten niin kivoja, että tarjoutuivat heittämään minut lentokenttähotellille, jossa mamma mua jo odotti. Saavuin siis paikalle komeasti neonkeltaisella ambulanssilla lentokenttäbussin sijaan.

Nyt täällä sitten haudon vuoroin polvea ja vuoroin nilkkaa kylmällä ja toivon, että kivut pysyy sen verran kurissa, että ei reissu mene ihan pipariksi. Hieman saattaa kyllä joutua etsimään vaihtoehtoisia liikkumistapoja pitkien kävelymatkojen sijaan.

Mutta, en aio lannistua pikku vastoinkäymisestä huolimatta. Reissusta tulee nilkuttamisesta ja huonosti koukistuvasta polvesta huolimatta varmasti loistava ja polveen jäävä todennäköisesti tosi ruma arpi tulee aina muistuttamaan minua matkasta. 😀


Hihii! Testailen tässä miten sujuu postaaminen mun uudella tuliterällä iPadilla ja kyllähän se tuntuu onnistuvan. Nyt ei siis tarvitse enää olkapää muusina raahata läppäriä reissuilla, jos vaikka tahtoisi blogata.

Tarvitsemaani muistikortinlukijaa ei ollut hyllyssä, joten saan sen vasta hieman myöhemmin. mutta sitten pelittää tämä vehje yhteen rakkaan Olympukseni kanssa. Ja kevyen näppiksenkin tilasin. Sellaisen joka toimii samalla padin suojakuorena. Kivan kevyet blogityökalut on kyllä sitten verrattuna muutaman kilon läppärin ja ison järkkärin rohjakkeen aikoihin. Tykkään!

Näiden pikaterkkujen kuvituksena surkeat iPadilla räpätyt kuvat tämän vapaapäivän asusta. Oranssi neulemekko löytyi muutama viikko sitten Monkin alesta ja pääsi tänään ekaa kertaa käyttöön. Ihan sellaisenaan se oli tämän päivän pukeutumisfiilikseen hieman turhan mallia säkki, joten kuroin kolttua vähän kokoon ohuella nahkavyöllä.

Jalassa Vagabondin lempparisandaalit jotka minulta löytyy sekä mustana, että ruskeaa ja olalla rakas ikivanha lehmälaukku, joka on mamman tai isosiskojen perua 80-luvulta.

Melkoisen kuuma tuli kyllä tuollaisessa neulemekkosessa, mutta tuskinpa tuossa painostavassa kelissä olisi mikään lumppu kovin ihanaa viilenee tunnetta tarjonnut. taas kerran mä kysyn, että miten jotkut ihmiset onnistuu näyttämään vaivattonilta kaunottarilta helteelläkin?

Mä olen se tyyppi jonka meikki on valunut hikinoron mukana tissivakoon jo siinä vaiheessa, kun pääsen ulos kotiovesta ja jonka vaatteet tuntuu liimautuvan ihoon heti, kun niihin pukeutuu. Yritä siinä nyt sitten olla jotenkin edustava. 😀


#*&%#*¤#*! Voi kettu, sanon minä. Tuhrasin tuossa juuri yli puolituntia yhden postauksen kirjoittamiseen, mutta pienen huolimattomuuserheen vuoksi kaikki näppikselle valuttamani sanat katosivat taivaan tuuliin. En jaksa aloittaa alusta. En just nyt. On nälkä ja kiukku ja ärrinmurrin. Avaan siis nuo epäonnisen ravintolapostauksen kuvat uudelleen eteeni joku toinen päivä.

Kaiken aikomani sijaan kerron siis vain yhden käsittämättömän jutun mitä mulle sattui eilen.. Tartuin ihmistungoksessa edellä menneen miehen reppuun kiinni.

Joo eihän siinä vielä mitään, sellaista sattuu… mutta kun minä takerruin siihen kiinni rintaliiveistäni!! Luit ihan oikein. Tissiliiveistäni roikuin jumissa jonkun äijän repun vetoketjussa. Hieman oli vissiin mekon etumus antavaa mallia, kun näin pääsi käymään.

Siinä sitten piti koputella tyyppiä olkapäähän, että ”heiiii!  Viititkö pysähtyä ihan pikkaisen, jotta mä saisin nämä sadan euron pitsiliivini ehjänä irti sun repustasi.” Tyyppi totes vaan, että ”joo.. aina noita naisia roikkuu perässä..” 😀

Siis kenelle käy noin? No tietenkin aina mulle. Mä joudun kyllä aina mitä älyttömäpiin tilanteisiin. Kun vaan tietäisittekin kaikki tarinat..

Tämmöisellä fiiliksellä siis tätä viikonloppua…