Jahuu! Terkut taas täältä työpaikalta! Pientä väsymystä meinaa pukata. En ole nimittäin käynyt eilisaamun jälkeen lainkaan kotona, vaan pakersin vuosikilpailukuvien parissa koko illan ja yön. Nukuin mä sentään neljä tuntia studion nurkkaan kyhäämässäni ”vuoteessa” joka syntyi lampaantaljasta, parista viltistä ja tyynystä. Ei olut herätessä pitkä matka työpaikalle. Kolme askelta ja olinkin jälleen tikkana koneen ääressä. 😀

Mutta nyt on kuvat tilattu ja toivotaan vaan, että ehtivät saapua ensi keskiviikkoon mennessä, joka on kilpailutöiden viimeinen palautuspäivä. Yhtään en oo taas viime tinkaan jättänyt hommia. Ja kun kuitenkin ihmettelette, että mistä kilpailusta oikein höpötän, niin Vuoden Muotokuvaaja -kisasta on kyse. Menestystä tuskin on meikäläiselle luvassa, mutta mukavahan se on silti omia pisteitä jännittää.

Mutta se minun kuulumisistani, nyt olis jotain vähän jännempää luvassa!

Hehkuttelinkin tuossa jo jokin aika sitten, että sain Livenationin ja Indiedaysin kamppiksen ansiosta liput Madonnan keikalle itselleni ja ystävälleni. Kaveri meinas repiä pelihousunsa ihan silkasta innosta, kun luki asiasta täältä blogista. Varattiin sitten hotellikin jo samointein ja luvassa onkin siis mahtava tyttöjen kesken reissu Helsinkiin elokuussa.

Mutta koska kivat asiat kasvavat sitä suuremmiksi mitä useammalle niitä pystyy jakamaan, niin on ilo ilmoittaa, että omien lippujeni lisäksi olen  saanut Livenationilta 2 kpl kenttälippuja (arvo á 97,50 €) Madonnan Olympiastadionin konserttiin 12.8.!Huikea keikkaelämys odottaa siis myös jotakuta teistä kera ystävän!

Mikäli haluat olla mukana lippupaketin arvonnassa, niin toimi seuraavasti:

  1. Kerro kommenttiboksissa kenet veisit kanssasi keikalle ja mikä biisi saisi sinut hoilamaan mukana kaikista lujiten!
  2. Muista keksiä itsellesi nimimerkki kommenttia varten
  3. Täytä sähköpostisoitteesi sille varattuun kenttään
  4. Jaa ihmeessä vinkkiä kisasta myös kavereillesi
  5. Suorita edellämainitut toimenpiteet maanantai 27.2. klo 23.59 mennessä!

Joten ei muuta kuin kisa käyntiin ja peukut pystyyn!!


Heipä hei! Saanko esitellä teille uudet lempihousuni.. Porkkana-sammarit henkkamaukan alesta kuusi euroa. Ja mä oon ihan fiiliksissä! Olin tuijotellut kirkkaanoranssien pöksyjen tuskassani pillifarkkujen kuvia jo useamman tovin, mutta sitten törmäsin näihin sammareihin ja totesin, että nämähän ovat vielä sata kertaa kivemmat kuin farkut. Eli kiitos ne kaikki hyvän päälle ymmärtämättömät 46 kokoiset hölmöt, jotka olivat jättäneet housut minun löydettäviksi pilkkahinnalla.

 

sammarit/H&M, t-paita/Cubus, takki/Evans, laukku/Topshop, kengät/Vagabond

Ja mikäs se sieltä takin alta pilkistääkään? Valkoinen paita! Tämähän alkaa olla jo vakavaa. Oranssit housut ja valkoinen paita. Joko mä olen sairastunut vakavasti tai vihdoin parantunut hetkeksi. En osaa sanoa kummasta on kysymys, mutta just olen kovin viehättynyt ihan itselleni uusista väreistä. Katsotaan nyt kuinka kauan tätä jatkuu ja kuinka kauheita värivirheitä mä innostuksissani teen. Ja minun mottoni kun piti olla, että pukeudun mustaan niin kauan kunnes keksivät jotain tumemmpaa..

No, kuumetta tai ei, niin oranssit pöksyt ovat joka tapauksessa parhautta!!

Ja vilautetaanpas sitten vielä hieman jotain muutakin mihin on tulossa ripaus oranssia… 😉

Nyt jatkuu vielä kuvankäsittelyhommat ainakin tunnin ajan, jotta täältä duunipaikalta pääsis joskus kotiinkin! Ja oi.. pakko kertoa vielä mitä menen aamulla kuvaamaan.. Ihan muutaman viikon ikäistä vauvaa! Ihanaa! Minusta on aivan sairaan ihanaa kuvata sellaisia vielä ryppyisiä ja kippurassa nukkuvia pikku ihmisiä. Niistä kun ei oikein voi edes saada kovin huonoja kuvia. Kiva työpäivä siis edessä, toivottavasti teilläkin! 🙂


Puolikuollut bloggaaja täällä hei! Siis mä oon jostain syystä ollut lähes viikon ajan ai-van sai-raan vä-sy-nyt.. Mä voisin vaan koko ajan nukkua, mut sit toisaalta uni ei meinaa illalla oikein helpolla tulla. Aamulla puolestaan miettii vaan, että ei voi olla mitään kamalampaa kuin sängystä nouseminen ja lähes koko päivän päässä hakkaa vaan yksi ja sama ajatus: ”mä oon niin väsynyt, että mä kuolen..” Ei tämä nyt sinänsä ole mulle mitenkään uutta, mutta nyt muutaman päivän on tuntunut vaihteeks taas lähes ylitsepääsemättömältä. Mut vielä kolme päivää töitä ja sitten kolme vapaata! En malta odottaa!

Mut fiiliksestä huolimatta olen viimeisen viikon aikana saanut sen verran aikaiseksi, että korkkasin sen Lady Line -jäsenyyteni 45 min muokkaus -tunnilla. Joo, tiedän olis voinut yhdeksän päivän aikana ehtiä käymään jo useamminkin, mutta sitä ekaa kertaa varten piti ensin kerätä rohkeutta ja tsemppiä useamman päivän ajan, joten olen tyytyväinen , että ylipäätään sain pelin avattua.

Ja että mitäkö fiiliksiä se sporttispurttaaminen sitten herätti? No suoraan sanottuna mä vihasin ihan joka ikistä neljääkymmentäviittä minuuttia. Se oli kamalaa. Luulin jo ekan kymmenen minuutin jälkeen kuolevani. Ja viisi minuuttia myöhemmin mä sitten puolestaan toivoin sitä.

Mä en muista montaa muuta hetkeä jolloin olisin tuntenut itseni yhtä avuttomaksi, typeräksi ja noloksi kuin nostellessani niitä käsipainoja reidet kyykkyjen jäljiltä täristen. Toivoin vain katoavani savuna ilmaan. En valehtelematta ollut osannut edes kuvitella kuinka järjettömän huonossa kunnossa mä nykyään olen, ja sen asianlaidan tajuaminen oli syy joka aiheutti nuo edellä kuvailemani tunteet.

No mutta, mä selvisin hengissä vaikkakin se vaati pientä fuskausta kohdissa joissa ohjaaja vaati entistä syvempiä kyykkyjä tai tuplasti nopeampaa tempoa. Ja kyllä mä vähän liioittelin tuossa aluksi, en oikeasti vihannut ihan jokaista minuuttia. Venyttelyistä minä ja erityisesti maitohapoille kuritetut olemattomat lihakseni osasimme sitten jo nauttia.

Pukuhuoneeseen tärisevin jaloin kävellessäni mä sitten koin ahaa-elämyksen ymmärtäessäni, että nyt jos alan harjoittaa tuota karmealta tuntuvaa itseni kidutusta edes suht säännöllisesti, niin se ei enää koskaan tulisi tuntumaan ihan yhtä kamalalta kuin juuri hetki sitten. Se kamalin low point oli nyt takana päin, suunta ei voi olla siitä kuin ylöspäin.

Kotimatkalla osasin sitten jo hieman iloita ja tajusin myös, että mullahan on oikeastaan ollut tietämättäni ikävä sitä urheilun jälkeistä hikistä fiilistä. Se toi mieleen paljon rakkaita muistoja ajalta jolloin kulutin urheiluhallin lattioita monta iltaa viikossa ja farkut kiristivät reisistä vielä lihaksen eikä laardin vuoksi. Mietin haikeana, että mihin se sporttimimmi aikoinaan oikein katosi?

Aika paljon tunteita onnistui siis nuo hikiset kolme varttia minussa herättämään. Se ei voi olla huono juttu.