Kuva: Kuvakaappaus Me Naiset -digilehdestä.

Vastasin viime viikolla ilmestyneessä Me Naiset -lehdessä (kolmen muun naisen lisäksi) kysymykseen "pelottaako?" Oma vastaukseni oli, että ei pelota. Olen kyllä elämässäni ollut tilanteissa joissa olen pelännyt, mutta vaikka raiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä puhutaankin nyt paljon, niin itseeni se ei ole vaikuttanut siten, että olisin alkanut jotenkin yleisesti pelätä. 

Olen pelännyt aivan helvetisti todistaessani lähes kotiovellani tilannetta, jossa tappelunnujakka päätyi siihen, että mies uhkasi toista aseella. Uhkaaja pakeni kaverinsa suoraan suuntaani ladattu ase kädessään ja ehdin jo muutamassa sekunnissa nähdä päässäni lööpit kuinka sivullinen ammuttiin kuoliaaksi Porissa. Ehdin täpärästi piiloon suuren auton taakse ja tyypit juoksivat ohitseni. Asetyyppien kadotua nurkan taakse juoksin kadun toisella puolella olleen baarin ovelle, missä portsari oli nähnyt tilanteen. Tärisin ja sopersin pelänneeni ihan hirmuisesti. Onneksi keski-ikäinen portsarisetä oli lajia empaattinen ja turvaa huokuva ja hän sitten otti minut rauhoittavasti kainaloonsa ja sanoi, että oli ihan luonnollista pelästyä tilannetta. 

Olen pelännyt myös silloin, kun ollessani kävellen matkalla baarista kotiin, jäi autoilija seuraamaan minua. Ratkaisin tilanteen piiloutumalla matkan varrella olleen talon pihaan. Istuin siellä aikani pimeässä ja pelkäsin. Olen pelännyt nakkikiskan jonossa keski-ikäisen miehen pillastuttua minulle, koska huomautin häntä etuilusta. Pataan olisi tullut ellei toinen tervepäisempi herra olisi ehtinyt väliin. 

Huolimatta näistä ja muista kokemistani pelottavista tilanteista en ole koskaan ajatellut, että täytyisi alkaa jotenkin aktiivisesti pelkäämään ja sydän syrjällään odottamaan koska jotain taas tapahtuu. Tilanteisiin varautuminen ja ratkaisumallien miettiminen etukäteen on fiksua, mutta pelkoa ei kannata alkaa itsessään lietsomaan. 

Tietyt tahot ovat nyt kovasti koittaneet lietsoa puskaraiskauspaniikkia ja kertoneet miten me naiset ja lapset olemme niin hirmuisessa ja ennennäkemättömässä vaarassa. Samat tyypit sitten yrittävät esiintyä suurina pelastajina kootessaan katupartioita "huolehtimaan kantasuomalaisten turvallisuudesta". Tämä asia on ollut todella tapetilla täällä Porissa, missä viikon aikana ehti ainakin kolme eri tahoa ilmoittaa aloittavansa tällaisen "suojelutyön". Ja joudun sanomaan, että nyt mua ehkä hieman pelottaa. En pelkää näitä Odinin Sotureita (toi nimi naurattaa mua aina) sun muita "tavallisia huolestuneita kansalaisia" noin niin kuin henkilökohtaisesti, mutta mua pelottaa yleisellä tasolla, että mihin tää ilmiö oikein johtaa.

Nää samat tyypit, jotka kertovat olevansa huolissaan lapsia ja naisia kohtaan lisääntyneestä väkivallasta, riemuitsevat somessa ja uutisten kommenttibokseissa ihan avoimesti siitä, kun joku maahanmuuttaja on pieksetty. Väkivallalla oikein mässäillään ja samanmoisiin tekoihin yllytetään. En vaan pysty millään tavalla käsittämään tätä "huolettaa kun väkivalta maassamme lisääntyy – pitäis varmaan mennä ja tehdä pikku polttopulloisku" -logiikkaa. Saa olla mielipiteitä, saa vastustaa maahanmuuttoa ja pakolaisten vastaanottamista ja saa pelätä uutta ja tuntematonta, mutta en mitenkään pysty pitämään sivistyneinä sellaisia ihmisiä, jotka ajattelevat väkivallan olevan ratkaisu. 

Kysymykseen "pelottaako" minulla on siis oikeastaan kaksi vastausta. Minua ei pelota henkilökohtaisessa elämässäni muuta kuin joskus harvoin aiemmin kuvailemieni kaltaisissa tilanteissa. Mutta yleisellä tasolla minua pelottaa. Minua pelottaa se lynkkaysmieliala, joka tuntuu vikkelästi leviävän. Minua pelottaa se miten me suomalaiset jakaudumme koko ajan enemmän ja enemmän kahtia leireihin jotka eivät halua olla tekemisissä toistensa kanssa. Minua pelottaa tää vihan ilmapiiri. 


Kiroilin edellisessä postauksessa kalenteriongelmiani, kun mikään paperinen kalenteri ei tunnu sopivan yksiin pääni sisäisen ajankuvan kanssa. Tein aiheesta myös FB-päivityksen, jossa kerroin viikon olevani päässäni spiraalin mallinen eivätkä kalenterin aukeamat siksi mitenkään taivu omaan ajatuskulkuuni. Ei mennyt kauaakaan, kun eräs ystäväni kommentoi asiaa seuraavasti: "Piti oikein kaivaa, että mikä oli se termi, kun näkee kalenterin tuolleen ja se on tilajatkumo. Synestesian yksi muoto". 

Sitten lähtikin Google laulamaan ja hetken kuluttua olin aivan hämmentynyt, eikö kaikki ihmiset näekään kalenteria mielessään? Koitin kysellä Tommilta, että "minkä näköinen kalenteri sinulla on päässäsi? Miten kuvitat aikataulut päässäsi? Jos puhun sinulle jostakin ensi huhtikuussa tapahtuvasta, niin mihin kohtaan kuvassa sijoitat tapahtuman?" Ei kuulema mitenkään, ei ole visuaalista kalenteria, aika ei ole hänelle paikka missään kuvassa. Ja mä olin ihan, että mitä hittoa, miten joku pärjää tolleen?

Lueskelin sitten useammankin artikkelin synestesiasta ja tässä pieni yhteenveto oppimistani asioista. Synestesia on neurologista aistien sekoittumista ja ilmenee siis siten, että aistiärsyke laukaisee ihan jonkin toiseen aistiin liittyvän aistimuksen. Yleisin synestesian muoto on merkki-väri -synestesia missä henkilö aistii esimerkiksi kirjaimet ja numerot myös väreinä. Myös viikonpäivät ja kuukaudet nähdään usein värillisinä. Joku toinen synesteetikko puolestaan näkee esimerkiksi äänet väreinä, muotoina ja tekstuureina. 

Yksi synestesian muodoista on sitten tosiaan tämä tilajatkumo, joka nyt sitten tulkintojeni mukaan itselläni on. Tässä aistien sekoittumisen muodossa henkilö näkee kalenterin ja esimerkiksi vuosiluvut kolmiulotteisessa avaruudessa. Kukin vuosi, kuukausi ja päivä sijaitsee selkeästi tietyssä paikassa tuota avaruutta. 

Yllä kuvakaappaus Google kuvahausta sanoilla "synesthesia calendar". Siinä on useampikin tyyppi yrittänyt kuvittaa omaa sisäistä kalenteriaan.

Jos yritän itse selittää omaa kalenteriavaruuttani, niin se ei siis ole staattinen, vaan pystyn liikuttelemaan kalenteria, zoomaamaan sitä niin, että tarkastelen vaikkapa kokonaista vuotta, tai vain yhtä kuukautta tai tarvittaessa vedän itseni kauemmas kalenterista jolloin näen janana vaikkapa kaikki vuosikymmenet välillå 1900-2010. Tässä vuosikymmenien janassa on vielä sellainen ominaisuus, että kunkin vuosikymmenen laatikko sisältää kuvia asioista joiden tiedän tapahtuneen tuolloin. Esimerkiksi 40 -luvun laatikoissa on mm. sodasta kertovia kuvia, kuva mummistani parikymppisenä Lottana, kuva isästäni pienenä jne. 60-luvun laatikossa näen oman äitini tuoreena äitinä isosiskoni kanssa, isäni armeijakuvan jne. 80-luvun laatikossa on sitten tietenkin paljon kuvia omasta lapsuudestani, mutta myös paljon yleisempää kuvastoa: Mauno Koivisto, Tsernobyl ja rumat permanentit.

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä tarkemmin oman elämän tapahtumat sijoittuvat. Siinä missä lapsuuden tapahtumia voi tarkastella vain  katsomalla kalenteria hieman kauempaa, ehkä vuositasolla, voi esimerkiksi lukioajann tapahtumiin zoomata jo tarkemmin kuukausitasolla. Tietyt tärkeät päivät ovat kalenterissa ihan päivälleen. Näen ne siellä kuvina. 

Haluaisin kovasti pystyä piirtämään oman kalenteriavaruuteni kuviksi, mutta siihen tarvittaisiin 3D -osaamista.  Tässä kuitenkin hyvin, hyvin suuntaa antavia raapustuksia siitä miten viikot kulkevat päässäni.

Yksittäinen viikko on päässäni jotakuinkin ovaalin mallinen ja kiertää myötäpäivään. Ovaali on avaruudessa jotakuinkin vaakatasossa, mutta kuvakulma toki muuttuu hieman sen mukaan mistä kohdasta sitä katson. Useimmiten oma positioni on jossain täällä torstain nurkilla. (Jep, minä, tai ainakin pääni, siis olen itse tuon viikon kanssa samassa tyhjässä tilassa)

Yleensä tarkastelen tässä muodossa vain yhtä viikkoa kerrallaan ja jos haluan katsella useampaa viikkoa kerralla, siirryn kuukausinäkymään (joka on ihan sellainen kuin se olisi seinäkalenterissa, mutta kolmiuletteinen ja vaakatasossa). Jos kuitenkin katson muutaman päivän eteenpäin vaikkapa aikavälillä perjantai-keskiviikko, niin silloin seuraava viikko seuraa edellistä spiraalimaisesti. 

Yllä siis kolme viikkoa spiraalina keskeltä alkaen. Makes sense? Ai eikö? 😀 😀

Joko nyt ymmärrätte miksi esimerkiksi alla olevan kuvan mukainen kalenterinäkymä ei tunnu minusta luontevalta?

kuva:Ajasto

Vieläkö yrittäisin selittää miltä näyttää vuoteni? Tammi-, helmi- ja maaliskuu ovat jostain syystä vierekkäin, mutta siitä kuukaudet lähtevätkin sitten seuraamaan toisiaan alekkain, mutta samaan aikaan ne ikään kuin kiertävät ympärilleni oikealle. Jos huhtikuuhun tarttuakseni minun on ojennettava käteni etuoikealle, niin joulukuu onkin sitten jo selkeästi minun oikealla puolellani. Siellä kalenterissa sitten töröttää erilaisia kuvia ja pallukoita asioiden merkkeinä. 

Nyt mua sitten mietityttää, että miten muut ihmiset oikein kalenterin ja ajankulun visualisoi tai sitten ei visualisoi? Jos sinulla on tällainen avaruus päässäsi niin millainen se on? Tai jos taas olet tyyppi, joka ei näe aikaa missään mielensä sisäisessä tilasssa, niin kertokaa että miten ihmeessä te sitten ajan ja sen palaset ajattelette? Tämä kiinnostaa mua ihan suunnattomasti, koska tosiaan prjantaihin saakka kuvittelin, että kaikilla on päässään kolmiulotteinen aika-avaruus. 

 

 

 

 

 


Kurkatkaapa ihan heti aluksi sinne omiin housuinne, sieltä pöksyistä löytyvän pissivehkeen malli nimittäin monien ihmisten mukaan määrittelee sen millaisista asioista sinun kuuluu olla kiinnostunut. 

Bloggaajakollega Emmi Nuorgam kirjoitti perjantaina blogiinsa hämmästyksestään Anttilan nettikaupan lasten lelujen kammottavan sukupuoliroolitetuista kuvausteksteistä. Ja mitä tapahtui? Hän sai niskaansa aivan uskomattoman paskaryöpyn.

Omasta blogistaan Emmi poisti kommentit ja sulki mahdollisuuden uusien jättämiseen (fiksu veto, ehdin lukea kommentteja ja se oli ihan sairasta menoa hiekkapillu-irvailuineen ja itsemurhaan kehottamisineen), mutta Iltalehden uutiseen Anttilan anteeksipyyntöä koskien on satanut sadottain ihan käsittämättömän raivoisaa palautetta. Ja ei, tyypit ei siis ole raivoissaan Anttilalle vaan noita tekstejä arvostelleelle Emmille. Luin kommentteja ja kiehuin puolestani itse raivosta. 

Siis mitä on nämä kommentit ja ihmiset niiden takana??? Tässä muutama lainaus Iltalehden keskustelusta:

"Siis mitä?? Tytöille tyttöjen leluja ja pojille poikien leluja, on se niin väärin. Mikähän mahtaisi olla pojan ilme jos pukin kontista tulisikin barbi tai tyttö saisi leikkiauton. Sukupuoli nyt vaan määrittelee kiinnostuksen kohteen ja hyvä näin. Piste."

"Kyllä se vain niin menee että normaali poikalapsi etsii autot sun muut käsiinsä. Jos ei niin ei ole normaali ja piste"

"Nuket kuuluu tytöile ja autot sun muut pojille ja tuossa ei todellakaan ole mitään väärää .Nämä suvakit saa mennä sinne missä pippuri kasvaa"

"Soisin Anttilan lopettavan anteeksipyytelyt – näitä sekopäitä joita luonnolliset sukupuoliroolit häiritsevät, lienee väestöstä 0,0000000-jotain promillea. Äänekkäitä nämä toki ovat, mutta ei niistä kannata välittää."

"No menee pikkasen yli tämä nykypäivän sukupuolettomuus-vouhotus! Pitäisikö sitten kaikista kasvattaa sukupuolineutraaleja, bi-seksuaaleja, homoseksuaaleja jne…toisekseen eikö ihmisillä tässä maailmantilanteessa ole hieman suurempiakin huolia kuin joku mainos…?"

 

Näiden ajatusten ja avautumisten taustalla tuntuu olevan hirmuinen fobia siitä, että jos ei lapsia kasvateta stereotypiseen sukupuolensa määrittelemään rooliin, niin sitten se kasvaa jotenkin kieroon. Ja sehän on tällaiselle "normaaleista tytöistä ja pojista" kohkaaville Aito Avioliitto -ihmisille maailman hirvein asia. Että jumalauta, omasta lapsesta tulis jotain muuta kuin normaali!

Ja just siitä tällaisessa Anttilan käyttämien sukupuolirepresentaatioden vastustamisessa on kyse, että osa meistä ihmisistä haluaisi päästä eroon ainaisista normaaliuden määritelmistä. Että jokainen meistä voisi tuntea olevansa normaali ja hyväksytty ja ihan vaan oma itsensä olipa sukupuoli, seksuaali-identiteetti, kiinnostuksen kohteet ja myös ulkonäkö mitä vaan. Että jokainen saisi itse määritellä itsensä ilman, että joku sanoo sun olevan epänormaali. 

Mä en itse ymmärrä kuinka nämä toiveet siitä, ettei lapsille syötettäisi vanhempien ja muiden kasvattajien toimesta mitään valmiita sukupuolirooleja, voidaan kokea niin vaarallisena ja mädättävänä asiana kuin nämä sadat Iltalehden uutista kommentoineet ihmiset (ja Emmille palautetta jättäneet henkilöt) asian kokevat. En minä ainakaan näe asiaa niin, että tässä toivottaisiin mitään sukupuolten kadottamista ja neutralointia. Itse ainakin toivon ihan vaan sitä, että yhdellekään lapselle (tai nuorelle tai aikuisellekaan) ei koskaan sanottaisi, että "et sä nyt tolleen voi tehdä/ajatella, koska sä oot tyttö/poika". Että kaikki sais olla ja haaveilla ja leikkiä ja harrastaa just niin kun itse haluais ilman, että joku persläpi leimaa sut sen takia epänormaaliksi. 

Mä koen itse saaneeni just loistavan kasvatuksen tältä kannalta. Ei, mua ei ole kasvatettu mitenkään sukupuolineutraalisti (eihän sellaista sanaa vielä edes tunnettu kasarilla), vaan kyllä aina on ollut ihan esillä ja selvillä, että olen tyttö, mutta vanhempani eivät ole koskaan päättäneet asioita puolestani sukupuolen perusteella. Minulle tämä stereotypisten roolien välttäminen tarkoittaa sitä, että minä sain kiinnostukseni mukaan touhuta mukana niin pullanleivonnassa kuin kattoremontissakin. Koskaan en muista, että mulle olisi sanottu, että jokin haaveeni tai toiveeni olisi "ihan hölmö, koska eihän toi oo tyttöjä varten".

Ja mä voisin totta kai omassa kuplassani ajatella, että näinhän se aina menee, mutta noita Iltalehden uutiseen alla olleita kommenttejakin lukiessa käy varsin hyvin ilmi, että on edelleen olemassa ihan hillittömän paljon ihmisiä, jotka sanovat vakavissaan ääneen vaikkapa sellaisia asioita kuin "minun poikahan ei mitään balettia tanssi, se on homojen hommaa" tai että "ei oo kyllä tuo naapurin tyttö normaali, kun ei nuket ja keittiöleikit kiinnosta!". 

Mä en voi edes kuvitella miten kamalalta se tuntuu, kun oma vanhempi lyttää sun haaveet ja kiinnostuksen kohteet sen perusteella, että onko sulla minkämoinen pissavehje. Sit on koitettava olla sellainen omien vanhempien ja ympäristön määrittelemä "normaali", jotta tulisi hyväksytyksi. Näitä surullisia tarinoita muiden odotuksien mukaan elämisestä on nähty ja kuultu aivan liikaa. 

Auton on pojille ja nuket tytöille, piste! -huutajat kuvittelevat, että tämän valmiin roolituksen vastustajat pakottavat poikansa pukeutumaan vaaleanpunaisiin röyhelöihin tai, että he haluavat häivyttää lapsistaan kaikki vihjeet sukupuolesta. Eihän tässä nyt siitä ole kyse, vaan siitä, että ei kielletä, ei määritellä valmiiksi normaalia eikä ainakaan anneta lapsen ymmärtää, että hänen omat henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteensa olisivat väärin. Siis ainoa minkä puolesta tässä nyt puhutaan on mielestäni se, että me kaikki saataisiin olla normaaleja ihan sillä omalla ja itse valitsemallamme tavalla. Mitä jos kohdeltaisiin niin lapsia kuin aikuisiakin lähtökohtaisesti yksilöinä eikä sen mukaan miltä jalkovälissä näyttää.