31.03.2012

Posted at 10:15h in Yleinen by
0 Likes

Vieläkö muistatte tammikuisen postaukseni, jossa kerroin liittyneeni jäseneksi Lady Linelle? Kerroin myös, että tarkoitus on aloittaa heidän kanssaan yhteistyökuvio henkilökohtaisten valmennennuspalveluiden tiimoilta. No, paljon ehti lunta sulaa ja koiran kakkaa alta paljastua ennen kuin päästiin asiassa oikeasti eteenpäin.

Ensin olin minä melkoisessa flunssassa ja sen jälkeen sairasti minun piiskurikseni lupautunut Taru ihan viikko tolkulla. Minä kävin tammi- jahelmikuun aikanatestailemassa silloin tällöin muutamia ryhmäliikuntatunteja kuten karmivalta tuntunutta muokkausta ja vähän kivempaa Body Balancea, mutta varsinaist ”tää on ihanaa puuhaa” -herätystä en todellakan vielä saanut.

Maaliskuuta ehtikin sitten kulua melkoisen pitkästi kaiken maailman reissailun parissa, mutta vihdoin viime viikolla me sitten Tarun kanssa tavattiin varsin karmivissa merkeissä. Se oli kuulkaa melkoinen totuuden hetki se… kehonkoostumusmittaus nimittäin.

Ja ei, se ei suinkaan ollut rasvaprosentti joka minut yllätti ja pysäytti. Rasvaprosentin karmeuden olin kyllä osannut jo ennakolta arvioida hyvin realistisesti, mutta nestetasapaino olikin sitten sellainen kohta raportissa, että silmät levisivät kauhusta niin minulla kuin koutsillakin.

Kirjoittelin juomattomuuden ”vammastani” jo reilu vuosi sitten, mutta uuden vuoden lupauksista huolimatta tilanne ei pitkäksi aikaa parantunut, vaan juominen palasi melko nopeasti vanhoihin kuivuneisiin uomiinsa. Tiesin siis kyllä, että juon liian vähän, mutta totuus valkeni oikeasti hurjempana kuin osasin ajatellakaan. Vai mitä sanotte alla olevan kuvan ylemmästä kaaviosta?

Eli vihreä lyhyt palkki on siis normaalin nestetasapainon raja-alue. Vaalean violetti alue puolestaan merkkaa prosentuaalisesti alhaista nesteen määrää. Ja että missäkö se sitten on tämän eukon oma viiva? No se on tuo musta ohut viiva hädin tuskin kaavion vasemmassa reunassa.  Tilanne ei siis ole huono vaan aivan katastrofaalisen huono. Olen nyt tutkitusti rasvainen ja kuiva akka.

Kyllä tuo nyt melkoisesti herätti mietiskelemään asiaa ja veden juonnin opettelemiseen tuli ihan uutta motivaatio. Jospa me vielä tämäkin mimmi kostutetaan. Tuossa on Hello Kitty vesipullo parhaillaankin vierellä ja koitan muistaa siitä aina välillä siemaista.

Jos nyt positiivisia asioita tahtoo tuloksista hakea, niin viskeraalisen rasvan eli sisäelimiä ympäröivän rasvan) määrä mahtui vielä normaalin rajoihin. (Jostain se on tuollaisen lapun ääressä niitä hyviäkin puolia keksittävä!)

Mittauksen sekä tulosten läpikäynnin lisäksi ensimmäisellä tapaamisella keskusteltiin tavoitteista ja siitä millaiseen liikuntamäärään pystyn sitoutumaan viikossa. Sovittiin myös muutamia tavoitteita syömisten suhteen ja yksi tärkein niistä olisi aamiaiseen tutustuminen.  Minun ”tyhjällä vatsalla lounaaseen saakka” -metodini kun ei oikein kirvoittanut kannatusta Tarulta.
Miten voikin tuollaiset normaaliasiat kuten juominen ja aamiaisen syöminen olla ihmiselle niin vaikeita?  Iso ihminen eikä osaa syödä ja juoda. 😀 Mutta lohduttaa etten suinkaan ole ainoa samojen asioiden kanssa painiva.
Jotta semmoinen lähtötilanne. Mutta onneksi Taru vakuutti, että jo pienillä muutoksilla mun on mahdollista saada tilannettani kohennettua. Ja mä luotan täysillä Tarun sanoihin ja tsemppiin sekä itseeni. Sovittiin, että seuraavan parin kuukauden ajan liikun vähintään kolme kertaa viikossa. Kaksi salitreeniä ja kerran jotain muuta, esim joku ryhmäliikuntatunti tai mitä haluankin. Ja aina toisella salikerralla on ihana kamala Taru vierelläni piiskaamassa ja kannustamassa.
Jottei tästä postauksesta tule liian pitkää ja puuduttavaa romaania, niin lupaan kertoa ekan viikon treenituntemuksista lisää ihan omassa postauksessaan. Toivottavasti nämäkin horinat jaksavat kiinnostaa! 🙂
(Kuvissa näkyvät Reebokin RealFlex -kengät on saatu ilmaiseksi. Samoin Lady Linen henkilökohtaisen valmennuksen palvelut ovat minulle maksuttomia.)

25.03.2012

Posted at 21:31h in Yleinen by
0 Likes

Terkkuja Tampereelta! Osallistuin ensimmäistä kertaa Suomen Ammattivalokuvaajat ry:n Vuoden Muotokuvaajakilpailuun ja tuiaisina tälle keltanokalle oli 2. palkinto lemmikkikuvasarjassa. Tänään siis juhlitaan!

Palkinto tuli kuvan taustalla näkyvällä otoksella nimeltä ”Nyt mopataan!”. Kiitokset siis mahtavalle mallilleni nimeltä Lyyli. 🙂


04.03.2012

Posted at 16:41h in Yleinen by
0 Likes

Jokaiselle on varmasti ainakin joskus käynyt niin, että on tullut ostettua alennusmyynnistä jotain sellaista jonka ihanuudesta ei ole ollut edes ostohetkellä ihan täysin varma. Jotain hyvää ja jotain epäilyttävää, mutta hullun halpa hinta kuittaa epäilykset ja hipsit kassalle.

Ostos voi osoittautua joko oikeaksi helmeksi jonka upeus avautuu vasta hetken tutustumisen ja sovittelun jälkeen, tai sitten hudiksi jonka matka jatkuu vuoden kaapissa lymyilyn jälkeen kirpputorikasaan hintalappu edelleen saumassa roikkuen.

Tai sitten voi kohdalle sattua ns. pitkän kypsymisajan kaipaava ihanuus, jonka suhteen on jo ehtinyt luovuttaa, mutta mieli muuttuu vielä juuri hetki ennen kuin kirppiskassi lipuu ulos kotiovesta. Minä tein viime viikonloppuna löydön omasta kirpputorikasastani ja pelasti sieltä kuvassa näkyvät Hiawatha-tossut.

Ostin mokkanahkaiset hapsunilkkurit viime syksynä (vai oliko se keväänä..) Ratsulan Toripäiviltä kympillä. Ihastuin kenkien malliin ja mukavuuteen, mutta vaalea leijonankeltainen väri oli se joka epäilytti. Mietiskelin josko mokkaa pystyisi jollain konstilla värjäämään ja haaveilin kenkien muuttamisesta ruskeaksi. Koska hinta oli niin halpa, uskaltauduin ostamaan kengät ja tuumin ettei hommasta tule hirveää konkurssia vaikka kenkien värjääminen ei onnistuisikaan.

No niinhän siinä kävi etten koskaan saanut aikaiseksi lähteä etsiskelemään värjäyshommaan sopivia aineita ja löysin jo tyystin unohtamani, edelleen keltaisena hohtavat kengät eteisen kaapista noin kuukausi sitten ja nakkasin kirppiskasaan. Viime viikonloppuna sitten lajitellessani tavaroita blogikirppikselle, näinkin inkkaritossut ihan uusin, väreistä innostuneen ihmisen silmin. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, leijonankeltaisten nilkkureiden ihanuus avautui minulle ja nappasin ne pois myytävien tavaroiden pinosta.

Tässä kävi siis jotakuinkin samalla tavalla kuin minulle ja murulle aikoinaan. Vuoden se pyöri jollain tavalla kuvioissa mukana, mutta moni muu tuntui kiinnostavammalta. Paljon oli tyypissä hyvää, mutta jotenkin sen vaan ei ajatellut olevan itselle sopiva, ”niin vanhakin vielä..” Mutta niin ne vaan silmät eräänä päivänä aukesivat, eikä komistusta tehnytkään enää mieli päästää kenenkään muun löydettäväksi ja siitä asti onkin asuttu kimpassa. Jo lähes yhdeksän vuotta. Toisinaan rakkaus tarvitsee syttyäkseen aikaa ja tuumailua.

Pirteät hapsutossut piristivät eilen ihanasti muuten kovin synkkää shortsiasuani ja niiden mukavuus varmisti sen, että tulemme kulkemaan tänä keväänä yhdessä usemmankin kilometrin. Ja niin se on kuulkaa tuon vieressä tässä sohvalla istuvan murunkin kanssa: aina silloinkin kun minä pelkään ja stressaan ja olen muuten vain synkkä, niin murun poikamainen hymy ja suuri syli piristävät kokonaisuutta.  Aika ihania ovat molemmat, sekä muru, että aurinkoiset hapsutossut.