15.05.2015 Tunneskaala eheytyy

Olen tainnut mainita jossain yhteyksissä aiemminkin, että mä olen ollut viime vuosina aika vähäinen itkijä. Siis ihan silleen omasta mielestä omituisen vähän tullut kyynelehdittyä. Oikeestaan noi täällä blogissakin raportoidut treeni-itkut olleet lähes ainoita tyrskimisiä esimerkiksi viimeisen vuoden aikana. Olen jopa miettinyt, että onko mussa jotain vikaa, kun en herkisty siihen malliin kuin joskus aiemmin tai, että olenko mä jotenkin padonnut tunteitani ja siirtänyt vaan kaikki liian syvälle menevät tunteet jonnekin syrjään.

Siis olen mä toki vellonut monenlaisessa alhossa ja ahdistuksessa, mutta sellanen rehellinen pillittäminen ja sitä kautta tunteiden ulospäästäminen on ollut oikeesti tosi harvinaista. Mun tunneskaalassa on negatiiviset asiata enempikin viime vuosina purkautuneet sellaisena rehellisenä vitutuksena ja vihana tai sitten ahdistuksena ja lamaannuksena, kuin kyyneleet poskille puskevana suruna.

Nyt on kuitenkin selkeesti ollut pientä muutosta havaittavissa takaisin herkempään tunnelmointiin. Yhtenä syynä lienee varmasti mielialalääkkeen annoksen pienennys jo lähes olemattomaan. Alkaa tunneskaala ehkäpä sen myötä normalisoitua.

Syy miksi mieleeni tuli kirjoittaa itkemisestä, on se, että mä olen nyt pillittänyt jo kahtenä päivänä peräkkäin ja mä olen siitä nyt jotenkin ihan ihmeissäni. Eilen tuli itku, kun pääsin autoon lähtiessäni yhdeltä työkeikalta. Sen tarkemmin keikan aihetta yksilöimättä sanon nyt vain, että kyse oli ihan tavallisten ihmisten tarinasta johon kuului sairauden tuomia hankaluuksia ja kaiken rinnalla suurta rakkautta. Siinä mä sitten autoon päästyäni aloin miettimään miltä tuntuisi menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä sairauden myötä tai, että mitä jos sellainen tilanne tulee joskus eteen lähipiirissä. Ja kun käynnistin auton, soi radiossa Snow Patrolin kovin haurastunnelmainen Chasing Cars. Hirvee itku alko tärisyttää vartaloa ja pillitin ihan huolella koko matkan seuraavalle kuvauskeikalle.

Tänään puolestaan hanat aukaisi viiden nuoren tanssiesitys anssi Teellä -festareilla. Viisi ehkä jotakuinkin yläasteikäsitä nuorta esitti teoksen nimeltä Mikämikämaa, joka väräytteli tehokkaasti sielussa niitä edelleen yli kolmekymppisenäkin tuttuja fiiliksiä, että ei haluaisi ajan kuluvan eikä haluaisi kasvaa isoksi. Tanssijoiden uskomaton eläytyminen ja herkkyys yhdistettynä vatsanpohjassa tuntuvaan musiikkiin ja koko siihen mikämikämaan tematiikkaan liikutti mua kameran takana jo esityksen ensitahdeista, mutta lopullisesti hanat aukaisi yhden tanssijan hiljaa hyräilemä Pikkuvelibiisin kertosäe. "Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty. En meidän taloon lisää aikuisia halua".

Seuraavat esitykset onnistuin kuvaamaan kuivin silmin, mutta herkkä fiilis säilyi silti loppuun saakka. Ja kun istuin autoon ja käynnistin, niin arvatkaa mitä radio soitti? No jälleen sen edellispäivältä tutun Snow Patrolin Chasing Carsin. Siitä tuli sitten viikon virallinen itkuvirsi.

"If I lay here If I just lay here Would you lie with me and just forget the world?"