Koska mulla oli illalla yksi kuvaus mun vanhalla työpaikalla, käytin tilanteen hyödykseni edellisen päivän tapaan ja työt tehtyäni nappailin itsestäni asukuvat studion tyhjää seinää vasten.  Seinän lisäksi tyhjää on kulkaa jotain muutakin, se on mun pää. Tai toisaalta se on ihan täynnä, mut se on niin täynnä, että se on jo tyhjä. Just. Kuulostaa selkeeltä, eikö?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

mekko ja neuletakki-H&M/kengät-Vagabond/laukku-kirpparilöytö

Musta on tuntunut viime aikoina, että mun päässä oleva kaaos ja epätietoisuus elämäni suunnasta on valitettavasti näkynyt myös täällä blogissa. Olis ihan hirvittävästi aiheita joista mä haluaisin saada aikaiseksi hyvää sisältöä tänne blogiin, mutta en vain kaikelta ajatuspaineeltani saa otetta mihinkään. Stressaan ihan kohtuuttoman paljon töistä vaikka niitä on aiempaa vähemmän. Samaan aikaan pyöritän päässäni luuppina kysymyspatteristoa Mitä mä haluun? Mitä mulle tapahtuu? Mistä töitä? Miten tuun toimeen? Miten mä uskallan? Mitä jos en onnistu? Mitä jos mua ei enää tarvita mihinkään? Mitä jos? Mitä jos ei?

Mun tapana ei ole ollut pyydellä blogissani anteeksi. Mä saan olla viikon hiljaa jos mua huvittaa ja mä saan kirjoittaa tai olla kirjoittamatta just niistä aiheista kuin mä haluan. Mutta nyt mulla on ekaa kertaa sellainen olo, että mä haluan oikeasti pahoitella tilannetta. Mä olen pahoillani siitä, että tää blogi polkee paikoillaan. Eniten mä taidan kuitenkin pahoitella sitä itselleni, sillä tää monta vuotta pystyssä ollut hengentuotos on mulle aivan järjettömän tärkeä. Tää on se juttu, joka on pysynyt messissä mun elämässä monen muun asian jäädessä historiaan. Ja mä haluaisin tehdä tätä hyvin. Siks mua stressaa ja ahdistaa tällä hetkellä kaikkien muiden juttujen lisäksi myös se, ettei tää blogi ole sillä tasolla jolla haluaisin sen olevan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nyt mä siis pyydän vilpittömästi anteeksi teiltä ja itseltäni, että mun jumitus näkyy myös täällä mulle niin rakkaalla blogitontilla. Toivon, että kärsivällisyys riittää niin teillä kuin mullakin ja tästä tahmeasta tilanteesta päästään eteenpäin. Mä haluan saada itteni kasaan ja tän blogin sille tasolle jolla se mielestäni kuuluisi. Kalenterin mukaan mulla pitäisi nyt vihdoin olla aikaa tehdä tätä juttua mistä mä tykkään, mutta on vaikeata keskittyä nauttimaan siitä, kun perustukset huojuu.

Blogin nimeksi voisi ehkä tätänykyä muuttaa Tyylin metsästyksen sijaan muotoon Tasapainoa metsästämässä. Tai onnea. Tai energiaa. Oikeastaan mä metsästän nyt ihan mitä tahansa mikä veis pois tän vatsassa kouristelevan epätietoisuuden ja muotoaan päivittäin muuttavan ahdistuksen. Eli olisko blogin nimi siis Mitä tahansa epätietoisuutta ja stressiä helpottavaa metsästämässä. Ehkä. Kuvitellaan se mielikuvitusmusteella tohon banneriin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

tasainen iho – Photoshop (No shit? Menikö Veera vähän överiksi se airbrushaaminen! 😀 )

Nää hymyilevät ja virheettömäksi photarodut kuvat luovat mahtavaa kontrastia tälle mun matalalentoiselle ajatustenvirralle. Kuvissa on jumalauta hymyiltävä vaikka mikä fiilis olis sisällä, sillä jos en hymyile, näytän tosi vanhalta ja väsyneeltä. Ja vähän bulldogilta kans. Ja sitä mä en halua. Mä näytin surulliselta bulldogilta kerran yhdessä Trendi-lehden kuvassa. Oon siitä edelleen katkera ja murheellinen. 😀

Mut koska musta olis ikävää lopettaa tää postaus ahdistukseen ja murheeseen, niin haluan kertoa yhden positiivisen jutun jonka olen viime aikoina oivaltanut. Mä olen saanut huomata, että mä tykkään opettamisesta. Mä olen viimeisen kuukauden ajan pitänyt muutamia kursseja ja koulutuksia työni puolesta ja siitä on saanut mahtavia onnistumisen tunteita. On ihan älyttömän hieno tunne, kun huomaa toisten oppineen uusia asioita mun opastuksella. Ja on kivaa saada palautetta, että on onnistunut puhumaan ja esiintymään niin, että se on ollut mielenkiintoista ja antoisaa. Onnistumisen tunne tällaisessa asiassa kohottaa kivasti itseluottamusta omaa ammattitaitoa kohtaan. Ja se on fiilis mikä on tämän hetkisessä elämäntilanteessa ihan kullanarvoista. Nyt olis suuri vaara vaipua sellaiseen Mä en osaa mitään enkä kelpaa mihinkään -alhoon, joten haluan tietoisesti ottaa kaiken ilon irti niistä hetkistä, kun tunnen onnistuneeni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Postaus on hyvä lopettaa hymyilevään fotoon. Kyllä tää tästä. Niinhän ne viisaat aina sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. Onhan?


Viime viikolla kerroin uudesta epävarmuuden tilasta elämässäni. Kerroin pelosta ja ahdistuksesta, että mitä jos en enää ikinä löydä töitä. No, mieliala on aaltoileva asia, sillä nyt alkaneella viikolla fiilis on taas vuorostaan ollut positiivinen ja toiveikas.

Sunnuntain vietin järjettömän koulutehtävien aiheuttaman ahdistuksen kourissa. Päädyin jopa itkeä pillittämään peiton alla, kun kurkussa häirinnyt palan tunne ei vaan ottanut laantuakseen.

Ehdin jo tehdä päätöksen, että luovutan tuon kouluhomman suhteen kokonaan. Ihan tässä viime metreillä. Niin mahdottomalta tuntui juuri nyt alkaa kirjoittamaan kaikkia vaadittuja asioita. Miten ihmeessä kirjoittaisin markkinointisuunnitelmaa ja toimintasuunnitelmaa seuraavalle vuodelle, kun en helvetti tiedä, että mitä teen ja missä teen ja valokuvaanko ylipäätäänkään? Ja siitä seurasikin ajatus, että mitä mä teen sillä VAT-tittelillä, jos en ehkä enää edes tule työskentelemään valokuvaajana.

Aatokset olivat siis sunnuntaina synkeät ja päivä tosiaan kului pitkälti nukkuessa. Angstasin tiannetta myös Facebookissa ja sieltä löytyi taas ihmisiä jotka uskoivat mun voimavaroihin itseäni enemmän ja sain hyvää tsemppausta urakan loppuunsaattamiseksi. En kylläkään heti uskonut muiden sanoja, vaan murjotin edelleen syvässä varmuuden tilassa, että tää oli nyt tässä ja mä en sitä koko perkeleen tutkintoani loppuun jaksa viedä.

Onneksi heräsin tähän viikkoon ihan eri jalalla. Ensimmäisen kerran ties miten pitkään aikaan, heräsin maanantaiaamuun ilman ahdistusta ja tympeyttä siitä kuinka edessä olisi pitkä ja tympeä työviikko. Tommi oli lähdössä vasta iltavuoroon, joten sai nukkua aamulla rauhassa yhdessä ja herätä uuteen viikkoon ilman kiirettä. Sitten tein vähän kuvankäsittelyhommia pyjamahousut jalassa ja pesin välillä pyykkiä. Päivä jatkui kaikkien pikkujuttujen hoitamisella pitkin kaupunkia ja iltapäivällä tein taas vähän töitä omaan tahtiin omassa työhuoneessani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Löysin tuon Bagladyn sormuksen loppukesällä alesta ja ajattelin tarvitsevani sen muistuttamaan itselleni, että tänäänkin on hyvä päivä.

Ja siinä keskellä maanantaita mä sen tajusin, että just nythän asiat on oikeastaan niin kuin mä olen pitkään niiden toivonut olevan. Vain muutama ”oikea” työpäivä viikossa ja enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia tehdä niitä asioita joista tykkää. (tai no, se nyt ei toteudu ihan vielä, ei ennen kuin se hiton näyttö on ohi..)

Taloudelliset asiat toki ei tällaisella systeemillä voi olla ihan yhtä hyvällä tolalla kuin täyspäiväisesti töitä tekemällä, mutta monen asian mentyä nyt aika hyvin kohdalleen (mm. ne veronpalautukset, joista tuli lopullinen päätös eilen) mä tiedän nyt pärjääväni vuoden loppuun niillä töillä joita on tiedossa tällä hetkellä.

Joten miksi mä en nyt sitten nauttisi täysin rinnoin tästä mahdollisuudesta elää hetken aikaa niin, että mulla on aikaa itselleni ja tykkäämilleni asioille. Mä aioin yrittää parhaani mukaan ottaa tästä kaiken irti. Niin kauan mä olen ehtinyt toivoa, että sais jonkin tauon, jolloin olis enempi aikaa ja energiaa huolehtia itsestään ja nyt mulla on sellainen. Ole nainen onnellinen ja tyytyväinen!!!

Tää ei nyt suinkaan tarkoita, että ne ”mä en saa ikinä töitä, yhyyy” -ajatukset olis kaikonneet johonkin. Ei ne ole. Mutta oli hienoa älytä tän tilanteen hyvät puolet. Mä tulen varmasti seuraavien kuukausien aikana viettämään monta päivää itkien peiton alla ja peläten niitä asioita joista aiemmin kirjoitin, mutta mä yritän viettää monia päiviä myös fiilistellen tätä vapautta.

IMG_3771

Aika paljon siitä ahdistuksen tunteesta johtuu A) tietenkin siitä, että on huolissaan taloudellisista asioista, mutta ehkäpä vielä suurempi on se syy B), joka on pelkoa siitä, että ilman jotain ammatillista ja työn muodostavaa määrettä mä olisin jotenkin huonompi ihminen.

Meidän yhteiskunnassa ihmisiä määritellään ja arvotetaankin hirvittävän paljon ammatin, työnkuvan ja titteleiden kautta. Uuteen ihmiseen tutustuessa ensimmäisten kysymysten joukossa on yleensä ”mitä sä teet työksesi?”. Vaikka tuollaiset asiat harvoin vaikuttavatkaan esim. läheisissä ihmissuhteissa, niin tuntuu, että moneissa yhteyksissä asiaa on lähes mahdotonta täysin ohittaa.

Mä olen myös sillä tapaa CV-ihminen, että mulla on aina ollut kauhea huoli työnhakutilanteissa, että mitä jos mun CV-on liian yksipuolinen tai suppea tms. Olen tehnyt monia sellaisia projekteja tai lyhyitä töitä joista ei ole juurikaan maksettu tai niihin on pitänyt käyttää kokopäivätyöstä jääneitä vapaapäiviä ihan vain siksi, että olen ajatellut kyseisen jutun kenties vievän mua jollain tapaa eteenpäin ja tajunnut sen olevan hyvä referenssi. Kaltaiseni CV-ihmisen kauhistus siis onkin se, että työhistoriaan tulee aukko. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, niin se tässä varmaan on se mitä mä eniten pelkään.

Mutta tän postauksenhan ei nyt pitänyt olla tuota negailua, vaan tämän pointti oli nuo mun positiiviset oivallukset tästä tilanteestani! Vielä huominen kotona, kylläkin töitä tehden, ja vasta torstaina tuuraustyöpaikalle Harjavaltaan. Perjantaina voin työskennellä valintani mukaan joko omassa ihanassa seurassani kotona tai mennä työpaikalle. Lauantaina taas hieman kuvaushommia ja sen jälkeen taas neljä päivää käytettäväksi niin kuin itse parhaaksi näen. (Joo, joo, teen sen portfolion enkä pelkästään laiskottele! 😀 )

Yritän siis taistella näiden aaltoilevien fiilisteni kanssa ja pysyä sillä kannalla, että hitto, mullahan on ihan mahtava loppuvuosi tulossa!

PS. Toivottavasti te kestätte näitä mun fiilistenvatvomispostauksia, sillä näitä on varmaan tasaisin väliajoin nyt luvassa…

PPS. Kai huomasitte, että olin postannut jo kerran aiemmin tänään. Tsekatkaa mun söpö hattu TÄSTÄ!


Tänään on fiilis taas vaihteeksi sen verran luottavaisempi ja positiivisempi, että voisi olla hyvä rako valottaa näitä verhoa noiden elämässä tapahtuvien muutosten edestä, joista olette jo rivien välistä ja sivulauseista saaneet lukea. Arkeni on kuitenkin sen verran mukana täällä blogissa, että olisi hölmöä olla kertomatta näin isosta muutoksesta.

(postauksen kuvituksena randomeja puhelimella kuvattuja kuvia mun arkitouhuista. Yritin nimittäin saada kasattua sellaisen ”päivä kanssani postauksen, mutta toki se kusi aina viimeistään iltapäivällä, kun oli pirusti töitä. :D)

kuva-1

Aamut on vaikeita aina.

Osa teistä voi olla asiasta jo hieman perilläkin, mutta tilanne on siis se, että multa loppui vakityö. Tai no, virallisesti työsuhde päättyy tuossa vajaan parin viikon päästä, mutta en ole enää pariin viikkoon ollut töissä muutamia kuvauksia enempää, sillä olen pitänyt pois kertyneitä lomiani. Huomenna on vuorossa viimeiset kuvaukset vanhan työpaikan piikkiin ja sen jälkeen käyn hoitelemassa enää pari muuta sovittua työtä jotka vaativat nimenomaan minua tekijäkseen.

kuva-2

Aamiainen

Ja mikä se on sitten tässä se iso juttu? Kyllähän ihmiset vaihtaa työpaikkaa jne.. No niin, niinhän ne vaihtaa, mutta minulla on nyt se tilanne, että ei ole mitään käryä tulevasta. Se on se epävarmuus ja epätietoisuus tulevasta joka minua on tässä viime viikkoina ahdistanut ja olen tuosta ahdistuksesta maininnutkin.

Hieman asiaan tuli helpotusta toissa viikolla, kun kollega naapuripitäjästä soitti ja kysyi pystyisinkö tuuraamaan hänen studiollaan syys- ja lokakuun ajan hänen itsensä ollessa sairaslomalla. Se oli kuin lottovoitto tähän tilanteeseen, jossa ehdin jo panikoida, että millä ihmeen rahalla mä elän syksyn.

kuva-11

”..pikimustat tähdet tuijottaa takaisin..”

Minulla on nyt siis pariksi kuukaudeksi osa-aikaista työtä, joten se yhdessä blogista saatavien tulojen kanssa kannattelevat jonkin aikaa. Odotan kiivaasti lopullista verotuspäätöstä, jotta tiedän saanko veronpalautuksena sen verran rahaa, että sillä eläisi joulukuun. Minulla on siis näillä näkymin vuoden loppuun asti armonaikaa löytää uusi työ.

Vaikka hetkeksi helpottikin, takoo mun takaraivossa koko ajan huoli siitä, että löydänkö mä itselleni töitä. Mun kauhukuvissa ja painajaisissa olen syrjäytynyt pitkäaikaistyötön, jolla ei riitä rahat edes vuokraan.

kuva

Kamat kasaan ennen keikalle lähtöä (suurin osa kuvan vehkeistä saatu)

Välillä tuntuu, että muut ihmiset uskovat muhun huomattavasti itseäni enemmän. Kaikki ovat sitä mieltä, että ihan takuuvarmasti minulle löytyy töitä ja että tuon yhden oven sulkeuduttua on edessäni jotain entistä parempaa.

Menneisyys tukee kyllä tuota ennustusta, sillä en mä hirveästi ole joutunut elämäni aikana työhakemuksia lähettelemään. Edellisen työn loppuessa itkeä tuhersin kaksi päivää isin ja äidin helmoissa, koska olin silloinkin varma, ettei minulle löydy töitä, mutta jo kolmantena työttömänä päivänä minulle tarjottiin töitä puhelimitse. Tultiin siis niinsanotusti kotoa hakemaan. Nyt kun tuon työpaikan ovet sulkeutuvat pian takanani, olen jälleen samassa ahdistuksessa, kuin muutama vuosi sitten. Pelkään ja panikoin.

kuva-3

Pyörällä asiakkaan luo

Vielä pari viikkoa sitten minulla oli sellainen olo, että en kehtaa kirjoittaa asiasta tänne blogiin. Koko sana työtön on itselleni jotenkin niin karmiva, että ajattelin olevan ihan suunnattoman noloa kertoa joutuvansa ehkä työttömäksi. Mutta nyt kun sain armonaikaa tuon tuuraustyön myötä, tuntuu se vain luonnolliselta kertoa kaikille, että tässä on nyt menossa siirtymäaika johonkin tuntemattomaan.

kuva-4

Mustikoiden muotokuvausta. 😀

Moni varmaan ajattelee, että ainahan mä voin perustaa oman toiminimen ja jatkaa valokuvaamista. Joo, niin toki voisin, mutta ei sekään asia ole niin yksinkertainen. Minulla olisi monen vuoden työkokemuksen jälkeen valmiuksia valokuvausyrittäjäksi ryhtymiseen varmasti paljon enemmän kuin monella joka ryhtyy, mutta saman aikaisesti minulla on suunnattoman määrä tietoa ja realismia tiedostaakseni, ettei se ole välttämättä järkevää.

kuva-7

Myöhäinen lounas, sipulipiirakkaa ja rucolaa.

Joudun lähipäivinä kirjoittamaan koulua varten liikeotoimintasuunnitelman kaikkine laskelmineen, joten tuleepa nyt sellainenkin tehtyä, mutta ainakaan toistaiseksi mä en ole kiinnostunut kokopäiväisestä yrittäjyydestä valokuvauksen saralla. Onneksi sattunaista keikkaa voi kuitenkin heittää laskutuksen onnistuessa laskutuspalvelujen kautta, joten ei mun tarvii ihan puhdasta eiootakaan myydä, jos joku ihan hirveästi hinkuu minua kameran taakse.

kuva-10

Päivän eka duunikeikka ohi, illalla lisää!

Tilanne on nyt siis tosiaan se, että syksyn voin nyt suht rauhallisin mielin downshiftailla tekemällä osa-aikatyötä ja bloggaamalla. (+suorittamalla kouluni loppuun), mutta jatkosuunnitelma on kehitettävä jostakin. Löydänkö työpaikan? Löytyisikö jonkinlainen osa-aikatyön ja yrittäjyyden yhdistelmä? Mitkä on mun vahvuudet ja sellaiset taidot jotka on mahdollista muuttaa tuloiksi?

kuva-5

Tilasin uuden rakkaan ja se saapui reilussa vuorokaudessa!

Mulla on hirveä huoli esimerkiksi siitä, että hakiessani töitä olen työnantajien silmissä ainoastaan valokuvaaja. Että ”mitä tuo nyt tällaista paikkaa hakee, sehän on ammatiltaan valokuvaaja”.

Toisaalta yritän sanoa itselleni, että mun työhistoria on oikeastaan aika monipuolinen ja mulla on ihan saumat hakea monia erilaisia viestinnän töitä. Mutta toisaalta kyseisellä alalla ei kyllä todellakaan ole tällä hetkellä mikään ruusuinen tilanne työpaikkojen suhteen. Onkohan millään?

kuva-6

Ja heti asentamaan Photaria!

Kaikkia ahdistuksia ja kauhukuvia siis risteilee päässäni koko ajan. Panikoiminen ei todellakaan ole se paras asia tällä hetkellä, kun olisi sataa asiaa hoidettavana. Tällä viikolla olen hoitanut niin vanhan työpaikan hommia, tuuraustyöpaikan kuvauksia, heittänyt yhden omankin ison keikan ja kaiken lisäksi mun viimeisen VAT-näytön (valokuvaajan ammattitutkinto) tehtävät ovat edelleen kesken ja aikaa ei ole enää paljoa.

kuva-13

Tänä syksynä on aikaa sellaisellekin luksukselle kuin yhteiset päikkärit sohvalla.

Keskittyminen on ollut viime viikkoina melkoisen hankalaa ja tällä viikolla on alkaneet yöunetkin kärsiä. Se on tällaiselle 99% ajasta hyvin ja helposti nukkuvalle ihan kaamea katastrofi. Herätessäni aamuöisin miettimään ja stressaamaan tiedän oikeasti käyväni hieman huolestuttavilla kierroksilla.

kuva-8

Junan odottelua töistä tullessa

Sellaisia kuulumisia siis tällä kertaa. Toisaalta on huippufiilis ja mietin, että nyt on kaikki ovet avoinna. Tuo valokuvausduuni sellaisenaan, kun olen sitä viimeiset 5,5 vuotta tehnyt, oli jo alkanut maistua hieman puulta ja tiesin, että en halua kymmenien vuosien päästä eläköityä studioon hautautuneena riittikuvaajana. Mutta toisaalta on sitten tuo edellä selittämäni pelko perseessä, sillä en tiedä mistä ne ”kaikki ovet” oikein aukeaisi.

Muutosta olin elämääni toivonut jo pitkän aikaa. Nyt sitä sitten tulee. En vaan tiedä vielä minkälaista. Hui. Mutta huomenna kaikki on vielä niin kuin ennenkin ja käyn tekemässä pari hääkuvausta. Nostan kameran eteeni ja höpötän sen edessä olevat ihmiset rennoiksi. Ja hetken aikaa mä teen vaan työtäni enkä huoli huomisesta.