23.09.2010 Se melkein oikea

Niin mukavaa kuin olisikin aina odottaa täydellisen yksilön löytymistä eikä tyytyä ensimmäiseen vastaantulevaan ihan kivaan, niin joskus vaan tarve menee toiveen edelle. Esimerkiksi oikeaa miestä tai sohvaa kannattaa etsiä maltilla eikä tuhlata aikaansa ja rahojansa huonolaatuisiin yksilöihin.  Kun taas on kyse takin tarpeesta viiman käydessä aamuisin luihin ja ytimiin, on ehkä tingittävä jostakin ”unelmieni takki” -listan vaatimuksista. Muuten saattaa ehtiä paikka jos toinenkin paleltumaan.

Minä en olisi kestänyt enää montakaan aamuista pyörällä taitettua työmatkaa ilman uutta lämmikettä, joten tartuin rohkeasti Amsterdamissa vastaantulleeseen riittävästi sinne päin olevaan kompromissiratkaisuun. Sulo Vilenin tapaan minunkin päätöstäni avitti se kun halvalla sai.

Monta asiaa osui toki kohdalleenkin. Takki on hyvän mallinen, juuri oikean pituinen ja sen materiaali, kevyt vuori, hihansuiden resorit ja huppu tekevät siitä toimivan niin pyörämatkoille kuin ulkokuvauksiinkin. No mikä sitten on pielessä? Takin väri on makuuni ehkä hieman liian vaalea ja kokonaisuus on yleensäkin hieman pliisu ja tylsä.

Mutta, kuten plussista ja miinuksista ilmi käy, olen takkiin monelta kohtaa varsin tyytyväinen.  Tästä ostoksesta on ihan varmasti iloa sen kuudenkympin edestä, jonka siitä pulitin.

Takin alla pari muuta Amsterdam-ostosta. Musta neulemekko oli myöskin mukana jokin aika sitten laatimallani syksyn ostoslistalla ja sellainen löytyi useampia versioita sovitettuani hollantilaisen Sissy Boyn valikoimista. Tai no, tunikaksi ne sitä nimittivät ja myyjä kyselikin, että käytänkö kenties legginssejä, että ne kun olis tämän kanssa kivat, mutta totesin, että kehtaa sillä liikkua noinkin. Alle puetut Nanson lyhyet shortsit kuitenkin pitävät huolen siveellisyydestäni.

Kaulassa roikkuva musta-harmaa rinkulahuivi puolestaan löytyi River Islandin miestenosastolta ja valloitti välittömästi kuosillaan ja keveällä olemuksellaan. Olen huiviaddikti, joten niitä ei tunnu koskaan olevan liikaa.

Itsensä ja asujensa kuvaaminen on kyllä outoa hommaa. Toisinaan kuvat syöksevät karmeaan masennukseen, kun huomaa näyttävänsä huomattavasti pahemmalta kuin peilikuvassa, kun taas joskus ne onnistuvat kääntämän ajatukset positiivisemmiksi. Tykkäsin kuvan asusta jo muutenkin, mutta tuta kuvaa katsoessani vielä entistäkin enemmän ja tuo kompromissitakkikin on jo ehtinyt nostaa pisteitään melkoisesti.

Niinhän se menee monessa muussakin asiassa; ihan kivaan voikin ajan myötä rakastua, kun vaan antaa sille mahdollisuuden näyttää todellisen luonteensa.