Mulla on hirmu onnellinen olo. Ei oo mitään mahtavaa ja erityistä meneillään, mut ei oo yhtään mikään huonostikaan! Näin kuului eilen illalla naputtelemani fb-status ja se todellakin kiteyttää loistavasti viime aikojen tunnelmat. 

Kaikkien niiden vuosien jälkeen jolloin elämä tuntui todella raskaalta ja mustalta ja olin tosi kipeä ihan fyysisestikin, tuntuu tämä nykyinen suht positiivinen perusvire ihan uskomattomalta. Pysähdyn kerta toisensa keskellä arkea hämmästelemään miten hyvin asiat ovat ja kuinka onnekkaaksi itseni tunnen. Fiilistelen kaikkia niitä mahtavia duuneja joita saan tehdä, iloitsen fyysisen jaksamisen paranemisesta ja mietin kiitollisena miten paljon asioita mä olen itsestäni viime vuosina oppinut.

Vaikka muutaman viikon päässä häämöttävä 35 vuoden rajapyykki numerona hieman ahdistaakin, niin olen kuitenkin sitä mieltä, että aikuistuminen on ihan mahtavaa. En hetkeäkään haikaile vaikkapa kymmenen vuoden taakse. Ei ole yhtäkään syytä miksi olisin mieluummin 25 vuotias Veera kuin nykyinen itseni. 

pellava t-paita -H&M / bomber – Marks & Spencer / korvikset -H&M

Sitä vois toki miettiä, että nuorempana olin hoikempi ja tissini eivät olleet antaneet vielä periksi maan vetovoimalle. Kasvoni olivat sileämmät ja plaaplaa. Katson vuosien takaisia kuvia ja onhan niissä nätti tyttö, mutta iän tuomista ns. negatiivisista muutoksista huolimatta mä koen vuosien vaan kaunistaneen itseäni. Siis omissa silmissäni. Muiden mielipiteistä en tiedä enkä juuri välitäkään. 

Suurin syy tähän kaunistumiseen on varmasti mielen muutoksissa. Mitä parempi olo on sisäisesti, sitä helpompi on tykätä ulkokuorestaankin. Kun sisällä kuplii koko ajan pieni hymy, näkyy se väkisinkin olemuksessa. En mä ole koskaan aktiivisesti dissannut omaa ulkonäköäni tai vihannut vartaloani, vaan ollut sellainen perustyytyväinen, mutta nyt viime aikoina huomaan tykänneeni itsestäni jotenkin erityisen paljon. On tullut olo, että nyt mä olen jotenkin todella itseni näköinen, peilikuva tuntuu tutulta ja ihanalta. 

Hieman ehkä kauhukseni (tai tarkemmin ottaen lompakkoni kauhuksi) olen huomannut, että tämä uusi kuherruskuukausi itseni kanssa on tarkoittanut mm. sitä, että olen ostanut ihan älyttömästi vaatteita. Kun on sellainen fiilis, että vaikka mikä aiemmin jopa inhoamani asia näyttääkin nykyään hyvältä ja haluan kokeilla kaikkia uusia juttuja. 

Törmään kerta toisensa jälkeen kokoisteni naisten valitukseen siitä, että plussakokoisille ei tehdä muuta kuin tylsiä telttoja. Ja urheiluvaatteita nyt ei kuulema ainakaan löydy. Ja joka kerta mä mietin, että mistä ihmeestä ne oikein puhuu! Saatoin itsekin olla tuota mieltä vielä joskus vuosia sitten, mutta nykytilanne on kyllä jo aivan toinen. Plussakokojen valikoimat ovat ihan räjähtäneet viime vuosina. Oi mutsi mutsi -blogin Elsa kirjoittikin aiheesta jokunen viikko sitten.

 

Minusta taas tuntuu, että rättejä löytyy ihan liikaakin! Joka puolella vaanii kauppojen rekeissä ihanuuksia jotka tuntuvat olevan juuri kuin minulle tehtyjä. Aloinkin sitten miettiä, että kuinkahan paljon tämän "ei löydy kivoja vaatteita" –ajatuksen takana onkaan oikeasti ongelmana se, että tunne omasta itsestä ei ole hyvä. Että ihminen dissaa itseään. Toki syynä voi olla ihan vain laiskuuskin, että ei edes jakseta lähteä sovittelemaan eikä selamaan nettikauppoja. Tyydytään vain kotona märisemään, että huonot on valikoimat ja ei oo mitään kivaa minun vartalolle.

Mutta en vaan voi välttyä ajatukselta, että syynä on myös se, että etsitään mekkoa joka taianomaisesti hävittäisi kymmenen kiloa tai asua joka muuttaisi olon upeaksi. Kun totuus on se, että yksikään vaate ei muutu kantajansa päällä puhtaaksi itsevarmuudeksi, eikä mikään mekko saa sua tuntemaan itseäsi säteileväksi, jos lähtökohtaisesti ajattelee itsestään rumasti. Toki pukeutumisella voi lisätä hyvää oloa itsestään, mutta lähtökohdan on oltava positiivinen jotta se kiva fiilis kertautuisi. Paska (fiilis) ei muutu konvehdiksi vaikka mitä käärisi päälle. 

Ainakin näin plussakokoisena haluaisin sanoa toisille plussille, että kivoja vaatteita löytyy paljon enemmän ja helpommin, kun lopettaa ajattelun, että pitäisi aina näyttää merkittävästi pienemmältä kuin on. Kun hyväksyy sen asian, että ei se perse siitä senttiäkään oikeasti kapene olipa hame sitten minkä värinen tahansa. Ja se ainainen bullshit siitä, että musta hoikentaa. Se mitään hoikenna, valojen ollessa jossain tietyssä asennossa, saattaa se toki häivyttää jonkun vatsamakkarasi varjoihin, mutta toisesta suunnasta katsottaessa se makkara on siellä edelleen ja ihan näkyvissä. Tämän asian hyväksyttyäsi voitkin sitten kokeilla myös muita värejä. 

Ja mä niin tiedän, että tähän haluaa nyt joku kommentoida, että "helppohan sun on sanoa, jos on hyvä itsetunto, että etkö tajua että ei se ole helppoa muuttaa itseään ja ajatuksiaan jne jne.". Trust me, I know. Mä kävin kolmen vuoden terapian muuttaakseni ajatuksiani ja oon tehnyt senkin jälkeen vielä ihan hitosti töitä sen eteen, että pystyn ajattelemaan itsestäni nykyään eri tavalla kuin ennen. Omalla kohdallani ei ollut kyse huonosta itsetunnosta ulkonäön suhteen, mutta sitten kylläkin ihan kaiken muun. Ja ei, niitä negatiivisia ajatuksia itseä kohtaan ei ole helppo muuttaa, mutta ainoa ihminen joka voi sitä edes yrittää tehdä oot sinä itse. 

Joten nyt vaikkapa sitä pikkujoulukolttua metsästäessäsi, mitä jos siellä sovituskopissa katsoisit itseäsi vähän lempeämmin ja puhuisit itsestäsi ja vartalostasi kauniimmin. Kun lähestyt asioita positiivisemmalta kantilta, niin löytyy meille pylleröillekin kuulkaa vaikka minkämoista mekkoa. 

Ja kaiken tän ajatusvirran ja vaahtoamisen keskellä unohdin noi kuvat. Niissä siis päällä Marks & Spenceriltä löytynyt kukka-bomber ja tukassa ihana "pallokorva"-kampaus, jonka Maikku mulle väsäsi, kun kävin tiistaina kampaajalla uudistamassa väriä. Aion ehdottomasti testailla tän tyyppistä kampausta itsekin! Ja tuonne Marks & Spencerille vinkiksi, siellä on kaikki tuotteet S-etukortilla  -20% 13.11. saakka! Hyvä paikka vaikka sen pikkujouluasun etsintään, myös meille plussakokoisille.


-Postaus sisältää kaupallisia linkkejä-

"Mistä sulle yhtäkkiä noin pitkä tukka ilmestyi?" "Onko sulla siinä joku pidennys?" "Eihän sulla viimeksi nähdessämme ollut tuollainen tukka?" Mm. tällaisia kysymyksiä on kuulunut, kun olen nyt pari kertaa pitänyt hiuksiani auki. Se ainainen sykeröni (aka. TIS-Aki -nuttura) on niin onnettoman kokoinen, ettei sen ilmeisesti uskoisi sisältävän lähes olkapäälle ylettyviä haivenia. 

Olen ihan tykästynyt siihen miltä hiukset näyttävät näin auki ja hieman suoristettuna, mutta en vaan edelleenkään pidä siitä miltä ne tuntuvat. Ärsyttää tuollainen karvamatto naamalla enkä jotenkin tunne oloani omaksi itsekseni hiusten hipoessa poskeani. Olen 20 vuotta ollut lyhyt tukkainen tyttö ja tottunut siihen, että hiukset eivät ole häiriöksi. Mutta aion opetella ja totutella, sillä onhan tää nyt ihan älyttömän kivan näköistä vaihtelua ainaiselle sipulilleni.

housut-S.T.I. / bomber-Gina Tricot / nilkkurit-Vagabond* / korvikset – Anette Ahokas Design (saatu)

Gina Tricotin näyteikkunasta bongaamani ja heräteostoksena hankkimani kimaltava Lova Bomber on niin kiva, että olen jumittanut tässä samassa asussa jo useamman päivän. Sen verran tuunasin takkia, että poistin sen helmasta kuminauhan, jotta takki laskeutuisi päälläni paremmin. Kuminauha siis ruttasi helmaa siten, että takki jäi liian auki, mutta kuminauhan poistamalla etuosat eivät enää pyri tissien yli kainaloon. Hankala selittää asiaa, mutta ainakin samanlaisen tissevän tynnyrivartalon omaavat varmaankin ymmärtävät mitä tarkoitan. 

Takkia löytyy myös mustana ja kokoskaala on XS-XL. Itselläni luonnollisestikin tuo suurin koko.

takki-Cubus / huivi-Beck Söndergaard* / laukku-Zara / kengät -Vagabond* / laukkukoru-Via Minnet (saatu)

Listailin viime viikolla potentiaalisia mustia syysnilkkureita ja ehdokkaissa oli paljon etenkin Vagabondin kenkiä. Ja tuohon luottomerkkiin mä sitten myös päädyin. Ihan tasan tätä perusmustaa Marja-nilkkuria* ei kollaaseissani ollut mukana, mutta samaa lestiä toisenlaisella nahalla kyllä katselin. Pitkän vertailun jälkeen nämä sileänahkaiset Marjat kuitenkin veivät voiton, sillä tykkään erityisesti tuosta kärjen poikkisaumasta. Pieni juttu, mutta silti kiva yksityiskohta.

Kuten Vagabondit itselleni yleensäkin, niin nämäkin ovat jalassa aivan unelmat. Just sopiva pieni korko, että ryhti vähän oikenee ja askel kopisee, mutta ei niin paljoa, että huomaisi lainkaan koron olemassaoloa. These boots are made for walking. Taidankin ottaa nämä ensi viikon reissuun mukaan, jos sit pakkais matkalaukkuun kaveriksi vaikka leopardilenkkarit, niin eiköhän niillä nyt muutaman päivän Riikan reissu suju.

Mulla tosiaan ensi viikolla edessä ma-to reissu Riikaan, kun lähden tutustumaan latvialaisiin alusvaatteisiin. Sieltä varmasti irtoaa mielenkiintoista materiaalia tänne blogiin. Vaikka Riikassa meneekin vain kolme yötä, niin mun pitää sunnuntaina pakata laukku yli viikoksi, sillä mennessä on töitä Helsingissä ja palatessakin on töitä Helsingissä ja perään vielä yhdet blogikemut ja sitten vielä vähän lisää töitä. Eli mukaan pitäisi pakata työvaatteita ja reissuvaatteita ja juhlakamppeita jne.. Voi apua. Pakkaaminen kun on niin mun lempipuuhaa…

-kaupalliset linkit merkitty tähdellä *-


Liekkö ollut sillä iPadilta pyörivällä Gnistan-MuSa -futispelillä (kotikaupunkimme joukkue pelasi noususta ykköseen) jotain tekoa siihen, että miehellä vähän keskittyminen herpaantui hänen alkaessaan ajella tukkaani eilen. 

Ensin kuului tuttu koneen surina ja heti perään miehen suusta kirposi melkoisen kova äänisesti, että "voi viiiiittttuuuuuu!!!".

Ja kun käännyin katsomaan takanani häärivää parturiani, näytti hän tältä:

Mies otti puhemileni ja nappasi minulle kuvan vahingosta. Ja se näytti tältä:

Mulla on nuo sivut ja takaosa ajeltu yleensä joko 6mm tai jopa 9 mm terällä, mutta mies tuuppasi ekan skraidun ajatuksissaan mitalla 0mm kuten aina omatkin hiuksensa ajelee. 

Jos joku odotti nyt tähän selostusta miten minä aloin huutaa, raivota ja itkeä, niin väärässä oli. Nauratti vaan ihan pirusti. Mies on hoitanut tätä hommaa onnistuneesti jo puolentoista vuoden ajan ja tätäkin onnettomuutta on jo joskus vähän ennusteltu, että mahtaako joskus lipsahtaa vähän liikaa. No nyt lipsahti. Totesin vaan, että hyvä että aloitti homman niskasta eikä vaikkapa tuosta vasemmalta ohimolta. Huomenna on nimittäin taas #Evekin kuvaukset, niin se olis ollut suoraan kohti kameraa, mutta takatukka ei koskaan näy kuvissa.

Ihan kokonaan ei kuitenkaan haluttu nahkaan saakka lyhentää, joten mies koitti häivytellä vahinkonsa rajoja hieman ajelemalla ihan vierestä lyhyemmäksi kuin sivuosien 6 milliä. Tuollainen vehkeen mallinen kolo sinne niskaan sitten jäi. 😀

Jaoin tästä mielestäni kovin hauskasta kämmistä eilen kuvan sekä Instagramiin että Faceen ja kommenttien ja kauhisteluiden perusteella asia vaikutti muiden ihmisten mielestä huomattavasti vakavammalta kuin omasta mielestäni. Osa ehdotteli, että koloa voisi koittaa kaunistella ajelemalla siiliin jotain muuta kuviota. Mutta sehän nyt vasta noloa ois jos joku luulis, että olisin ihan itse halunnut tuonne jotain kamalan näköisiä kiekuroita ja kuviointeja. Tällanen rehellinen vahinko on mun näkökulmasta huomattavasti vähemmän nolo kuin sellainen Ronaldo-tukka! 😀

Joku epäili myös, että nyt taitaa olla edessä turbaanikausi. (No en ajatellut että tätä tarttis erityisesti peitellä) Ja kyseltiin sitäkin, että joutuiko mies pakenemaan ja lujaa (ei joutunut) ja voisinko enää luottaa hiusteni leikkuuta Tommin käsiin (saa ja joutuu leikkaamaan edelleen). Selkeästi hiukset koetaan aika vakavana juttuna. 

Mä luulen, että tukka on vakavampi paikka niille, joilla sitä on paljon ja pitkästi. Heille joku saksien lipsahdus voi tarkoittaa sitä, että takaisin samaan tilanteeseen päästäkseen on odotettava jopa vuosia. Minun frisyyrissäni tuo lipsahdus tarkoittaa vain muutaman viikon mittaista odottelua, että sänkeä on sen verran, jotta sen voi tasoittaa.

En muutenkaan ole ottanut hiuksiani koskaan ihan hirmuisen vakavasti, vaan olen aina ajatellut niin, että se on uusiutuva luonnonvara. Kyllä on vuosien varrelle mahtunut jokunen sellainenkin hiusmalli, joka ei sitten toteutettuna ollutkaan niin hyvä kuin ajatuksen tasolla (esim se luokioikäisenä vedetty kohtuu lyhyt koko pään siili ei nyt ehkä ollut ihan hitti), mutta silloin on aina aatellut vain, että nopeastihan tuo kasvaa.

Pidän hirmuisesti nykyisestä hiusmallistani, mutta en usko, että itkisin lohduttomasti, vaikka jostain syystä joutuisin letistäni luopumaan ja aloittamaan ns. tukan kasvatuksen taas alusta. Hiukset ovat toki iso osa ulkonäköäni, mutta I'm not my hair. Sama nainen sitä on edelleen, vaikka niskatukassa komeileekin kyrvän muotoinen kolo. 😀

Kommenttiboksiin toivotaan tarinoita hiusmokailuista!