-Postaus sisältää mainoslinkkejä. Linkit merkitty *-merkillä-

Törmäsin toissapäivänä niin uskomattoman söpöön pieneen koiraan puistossa, että olen palannut hänestä ottamiini kuviin sen jälkeen usein, ihan vaan koska mua hymyilyttää joka kerta. Oli kivaa, että koiran omistaja tuli ihan tarkoituksella tien yli tuodakseen haukun lähemmäksi, kun huomasi minun ja kaverini ihailevat kuikuilut. 😀

Tein eka kertaa elämässäni ihan itse simaa ja siitä tuli ihan sairaan hyvää. Viimeinen pullo, joka juuri avattiin, saattaa kyllä sisältää jo hieman prosenttejakin. Myös itsetehdyt munkit onnistuivat paremmin kuin hyvin.

Tällä hetkellä hieman vähissä olevien positiivisten asioiden listaan lisättäköön se, että keväinen sää on saanut hieman tsemppaamaan pukeutumisen kanssa. Ainakin muutaman kerran viikossa tulee kiskottua päälle muutakin kuin verkkarit.

Mulla ei tulis talvella mieleenkään pistää päälle mitään khakinvihreää, mutta kevään koittaessa huomaan aina tykästyväni näihin murrettuihin vihreän sävyihin. Juuri nyt pukeutumisessa innostaa kovasti myös vihreät reisitaskuhousut.

Ei mitenkään mun omin väri, ennemminkin peilikuva tuntuu vaikkapa tuossa kuvien puserossa aika vieraalta, mutta se sopii vallitsevaan mielentilaan. Nyt on monena päivänä helpompi pukeutua hieman vieraalta tuntuvaan pehmoiseen vihreään kuin vaikkapa huomiota herättävään ja energiseen pinkkiin.

Aloitin toissasyksynä pukeutumisneuvojan opinnot, jotka jätin sitten seuraavana keväänä kesken, koska niin monet asiat sotivat mun omaa ajatusmaailmaani vastaan.

Mun karvat nousi pystyyn tuolloin jo ekana lähipäivänä, kun lehdistä leikeltyjä asuja läpikäydessä opettajan kommentti eräänkin kuvan kohdalla kuului, että ”tuota hametta ei tulisi käyttää noilla säärillä”. Koitin tuolloin jo haastaa, että olisiko mahdollista, että asioista voisi puhua jotenkin muuten kuin dissaamisen kautta, mutta vastaus oli vain, että ”eihän näin toki asiakkaalle koskaan sanota”. No mutta miksi ei ylipäätään opeteltaisi lähestymään asioita positiivisemman kautta?

Tapa puhua vartaloista ja perinteinen tapa lähestyä pukeutumista virheiden peittelyn kautta tympivät mua niin kovin, etten halunnut tehdä näyttöjä. Ajattelin, etten halua mittailla ihmisiä ja käyttää niitä opetettuja termejä edes niiden arviointien verran. Mulle pukeutuminen on on iloisempi asia kuin mittanauhalla määritelty jakun pituus ja vartalon ”erityispiirteiden” (eli oppien mukaan asiat joita tulisi ”tasapainottaa”) mainitsemista.

Opintoihin kuului myös värianalyysien teko ja niidenkin kohdalla huomasin ärsyyntyväni tavoitellusta ehdottomuudesta. Että kyllä on jokaisen kohdalla pystyttävä selkeästi päättämään onko lämmin kevät, viileä kesä vai mikä ja just sitä värimaailmaa olisi sitten suosittava ja asiakkaalle suositeltava. Paskat siitä mistä se ihminen tykkää.

Huomaan omalla kohdallani, että talvella mä olen sävyiltäni selvästi viileä ja niitä pukeutumisessani suosin. Kesällä kun iho saa hieman (omalla kohdalla todellakin vain hieman) sävyä ja valo on lämpimämpi, näen lämpimämmät ja murretummat sävytkin mieluisiksi ja itselleni sopiviksi. Ja olen todellakin sitä mieltä, että oma silmä, mieltymykset ja kunkin hetkiset fiilikset on hemmetisti jotain värianalyysin tulosta tärkeämpiä.

Mua kiinnostaa edelleen tää vaatteiden kanssa puljaaminen ja esim. muutamat stailausnäytökset joita olen tehnyt, on olleet hurjan kivoja duuneja, joten mielelläni tekisin jotain sellaista vielä joskus tulevaisuudessakin. Mutta se koulussa opetettu perinteinen lähtökohta miten lyhyttä pitää pidentää, pitkää lyhentää ja kaikkea perkele aina tasapainottaa, ei vaan tunnu mielekkäältä.

*Nahkalegginssit – Zay, Ellos

Huom! Elloksen kokomerkinnät valikossa väärin. Zayn omat koot on oikeasti  S = 42/44, M = 46/48 (oma kokoni)  jne..

*Hihaton lyoselli-toppi – Ellos koko46/48

Pusero – KappAhl XLNT koko XL

Bomber – KappAhl XLNT (saatu)

Tennarit – Vans

*Laukku – Globe Hope (Saatu)

 


-Postaus sisältää mainoslinkkejä. Linkit merkitty *-merkillä-

Eilen oli eka päivä, kun minusta tuntui ihan oikeasti keväältä ja se näkyi myös pukeutumisessa. Mun kevät- ja kesätyyliin on jo useamman vuoden kuulunut olennaisesti haalarit ja nyt on jumpsuit-kausi korkattu. Päälle päätyi yksi suosikkihaalarini uudella kusilla. Myös sukkien hylkääminen ja espadrillojen kaivaminen kaapista todistavat vahvasti, että aurinko lämmittää hetkittäin jo varsin mukavasti.

Tämä viikko on tarjoillut melkoista tunteiden vuoristorataa. Yhdessä hetkessä fiilis on se, että mä en selviä ja kestä ja kaikki on pilalla ja mennyttä ja elämä ei ikinä palaudu normaaliksi eikä edessä ole enää koskaan mitään hyviä ja onnellisia aikoja.

Sitten toisena päivänä taas jaksaa hetken aikaa uskoa, että kyllä tämä tästä ja keskittyä ajattelemaan, että ei tässä ole mitään todellista ja lopullista hätää. Tää aika on vaan yksi jakso elämässä ja tulee myöhemmin näyttäytymään varsin lyhyenä lukuna isossa tarinassa, jossa on varmasti joskus vielä onnellisempiakin hetkiä luvassa.

Uskon, että tämä fiilisten vaihtelu aika isollakin skaalalla on tuttua nyt aika monelle.

Muistatteko tän viime vuonna *Halensilta saamani haalarin? Se oli yksi edelliskesän käytetyimmistä vaatteistani ja tulee varmasti saamaan runsaasti käyttöaikaa tänäkin vuonna.

Olen sitä sorttia pukeutuja, että mulle on helppo myydä monta väriä ja kuosia jostain hyväksi havaitsemastani mallista niin vaatteissa kuin asusteistakin. Silloin voi olla paljon varmempi, että ostos on todellakin passeli ja tulee saamaan paljon käyttöaikaa, kuin hankkiessa jotain mistä ei ole aiempaa kokemusta.

Joten, saanen esitellä *saman haalarimallin tämän kesän kuosin!

Eilen tuli yhdisteltyä tähänkin nyt sitten vaaleanpunaista pannan ja takin muodossa, mutta ajattelin, että tämän kuosin kanssa voi kivasti käyttää kirkkaammankin värisiä asusteita. On siten hieman monipuolisempi yhdisteltävyden puolesta kuin hempeämpi sisarensa.

Nää on ihan huippukivoja ja helppoja kesävaatteita etenkin töihin. Sopivat kuvatessa vähän liikunnallisempiinkin suorituksiin, mutta ovat kuitenkin siistin näköisiä asuja. Kokoja haalarista löytyy 34/36 – 54/56. Mulla itsellä on koko 46/48, kun tykkään, että se saa olla tollanen melko slimmi.

Mainitsin tuon helppouden, niin ihan varmasti joku teistä taas meinaa kysyä, että ”eikö se haalari päällä ole vaikea käydä vessassa? Hankala riisua ja eikö se roiku lattialla?”. (tätä kysyy joka haalarikuvan/-postauksen yhteydessä vähintään pari tyyppiä). Niin kerron taas kerran, että tällaiset trikoohaalarit on ihan helppo riisua ja pukea. Toki jos on päällä takki tai vaikka neule, niin sen joutuu toki ensin riisumaan. Mutta mä nyt en tiedä miksi se olisi ongelma.

Jos olet ihminen, jonka mielestä kaikki housujen nilkkoihin yhdellä liikkeellä laskemista enempi toiminta on vessaan mennessä liikaa, niin älä osta haalaria. Jos taas maltat käyttää riisumiseen jopa kahdeksan sekuntia, niin esimerkiksi tämä haalari riisuutuu riittävästi about siinä ajassa (kellotin!).

Ja mitä siihen lattialla roikkumiseen tulee, niin kuka sitä käskee nilkkoihin asti riipimään? Ei haalarilla ole tarpeen luututa vessan lattiaa, jos ei jostain syystä ihan välttämättä halua.

Sovittaessa se selviää, onko haalari sen mallinen ja sopiva materiaaliltaan, että juuri sinä pääset siihen kätevästi sujahtamaan. Jos olisi esim joustamaton matsku ja vetskari selässä, niin sitten testaisin aika tarkkaan yltääkö siihen omat rapylät vai pitääkö aina hankkia assistennti sitä aukomaan. Mutta tällaiset trikoiset puvut ilman vetskareita tai napituksia (tässä on vaan yksi nappi niskassa on kyllä tosi iisejä.

”Toi sun tukka on kyllä jo niin pitkä, et en tiedä pystyykö mun trimmeri siihen enää”, totesi koronakämppikseni, kun kyselin voisiko hän leikata sivut taas siistiksi. Tilanne on siis vakava. Tarvii hankkia jostain lainaan toinen vehje, tai antaa vaan tukan tursottaa, tai sitten miettiä voisiko käydä parturoitavana.

Ei se kyllä edelleenkään ole ’välttämätön kontakti’ vaikka kuinka tuntuiskin, että ei kestä omaa kuontaloaan. Onneksi ruma tukka on helppo naamioida piiloon niin halutessaan. Villaisilla talvipannoilla aloittanut Woolberg on lisännyt valikoimiinsa myös tällaiset pellavaiset pannat, joissa on sisällä rautalanka (panta saatu). Rautalangan ansiosta panta on helppo kiinnittää ja muotoilla siihen rusetti tai vaikka tällainen ruttaamalla syntyvä ruusuke.

Woolbergin pantoja löydät *esimerkiksi Weecosilta. Värivaihtohtoina monta hempeää sävyä ja *myös leopardikuosi.

*HaalariCellbes (mulla koko 46/48)

Takki – S.T.I. Collection (saatu)

*Panta – Woolberg (saatu)

Espadrillot  – Macarena

Aurinkolasit – Le Specs

Korvikset – Aarikka

 

Joko teillä on kevätkengät kaivettu kaapista ja sukat heitetty nurkkaan?


Listailin ensimmäisen satsin viime aikoina lukemiani kirjojani jo aiemmin ja nyt on vuorossa lisää. Eroja ja traumaattisista kokemuksista selviämistä mahtuu myös tähän kuuden kirjan settiin, mutta on seassa vähän jotain kepeämpääkin. On vähän jännäriä, tinder-hömppää ja vakavailmeisen formulakuskin elämäkertaa.

Lukutahtini on hieman maaliskuun lopusta rauhoittunut. Enää ei mene 6-8 kirjaa viikossa, mutta muutama kuitenkin. Nyt on monta sellaista opusta aloitettuna, jotka eivät imaise riittävän lujasti mukaansa, joten jäävät lojumaan. Luen, mutta en siis pääse oikein mitään loppuun saakka.

Mutta tässä kuitenkin taas kuusi läpikahlattua teosta.

 

Westend – Suvi Vaarla

Mä olen lama-ajan lapsi. Vaikka mun vanhemmat saikin korttitalon jotenkin pidettyä pystyssä 90-luvun alun pankkikriisin keskellä, niin kyllä mä muistan sen pelon ilmapiirin, jonka lapsena tunsin. Uutiset olivat synkkiä ja koulussa säästettiin koko ajan kaikesta. Pelkäsin, että meiltä menee koti niin kuin monelta muultakin.

Suvi Vaarlan Westend kertoo Elinan perheen tarinan nousukaudesta menestyksen vuosien kautta romahdukseen. Samalla se kertoo kuitenkin paljon enemmän kuin vain yhdestä perheestä. Westend kertoo unelmista, talouden sykleistä ja siitä miten elämä kohtelee ihmisiä eri tavoin. Kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Pienet yksityiskohdat ajankuvauksessa koulun kahtia leikattuine pyyhekumeineen ja lihapullarajoituksineen tuovat Elinan lapsuudenkokemukset lähelle itseä.

Tarina on fiktiota, mutta Vaarla tuntee aiheensa, sillä hän on haastatteluissa kertonut omaa perhettään kohdanneesta konkurssista. Westend on hyvin kirjoitettu traaginen teos, mutta se ei silti ole mikään epätoivoinen valitusvirsi, vaan ennemminkin tarkkanäköinen analyysi. Vaarla tietää mistä kirjoittaa ja se kuuluu ja tuntuu.

Westend kuuluu sarjaan: luin kerralla alusta loppuun ja keskeytin vain käydäkseni vessassa.

 

Eloonjäämisoppi – Riina Mattila

Joten, nyt: kirjoitan viidellä sanalla onnellisimman tarinan, jonka voin kuvitella.

Sinä et koskenut minuun. KOSKAAN.

Eloonjäämisoppi on on Mattilan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos, jossa muistelmiin yhdistyy konkreettista tietoa PTSD:stä (posttraumaattinen stressi) ja trauman hoidosta. Lapsuudenystävä raiskasi Mattilan tämän ollessa 13-vuotias, hän kuitenkin alkaa muistaa tapahtumat tarkemmin vasta aikuisiällä.

Kirjailija on oman toipumisprosessinsa aikana kerännyt paljon faktaa omien kertomustensa tueksi. Kirjasta voi siis oppia uutta ja jollekin itse samanlaisia asioita kokeneelle se voi toimia vertaistukena. Mattila kuvailee hyvin tarkasti ja ymmärrettävästi esimerkiksi viiltelyä, mitä moni pitää aivan käsittämättömänä toimintana.

Itselläni ei onneksi mitään yhtä kamalaa kokemusta ole, mutta paljon omista mielenterveyskamppailuista tunnistettavia tunteita löysin minäkin. Tällaisia omakohtaisia tarinoita lukee mielellään rankoistakin aiheista, kun ne on hyvin kirjoitettuja. Vaikka tunnelma oli aika ajoin hyvinkin ahdistava, oli kirja silti melko ”helppolukuinen”.

 

Yksi teistä kuolee – Jenni Multisilta

Saaran fitness-ura on tauolla ja poikaystävästä tulee ero. Uudessa tilanteessa hän suostuu hieman vastentahtoisesti tuuraamaan sukulaistaan ja lähtee pitämään joogaretriittiä kotiseudulleen Lappiin. Luurämeellä hän kohtaa myös entisen parhaan ystävänsä, jonka kanssa he jakavat piinaavat muistot ja salaisuudet kymmenen vuoden takaisista traagisista tapahtumista.

Multisillan esikoisromaanin asetelma on mielenkiintoinen ja kirja pitää kyllä jännitteessä ja otteessaan. Kun menneisyys ryhtyy kummittelemaan, janoaa lukija selvyyttä mitä oikein on tapahtunut ja kuka on syyllinen. Tekstissä vuorottelee kymmenen vuoden takainen kesä ja nykyhetki. Menneessä tytöt kilpailevat saman pojan huomiosta ja luisuvat kisansa myötä syömishäiriön kamalaan maailmaan, nykyhetkessä säikytään oravanraatoja, uhkaavia viestejä ja henkiolentoja.

Paljastukset ja loppuratkaisu eivät ole itsestäänselviä, omia arvailujaan saa vaihtaa monta kertaa tarinan edetessä. Vaikka tarina kiinnostaakin, niin sitä olisi saanut tiivistää. Saaran vanhat ihmissuhdemärehtimiset olisi tullut selväksi vähemmälläkin.

 

Tinder-päiväkirja – Sanna Kiiski

Ai kauhee. Siinäpä päällimmäiset fiilikset. Tinder-päiväkirja sai tokikin paljon näkyvyyttä mediassa, koska sen kirjoittanut Sanna Kiiski on aiempien töidensä vuoksi julkisuudesta tuttu. Kovin kummoiseksi kirjalliseksi tuotokseksi ei Tinder-päiväkirjaa kuitenkaan voi kehua, mutta ei nyt toki aiheen ja kirjan kuvauksen vuoksi odotuksetkaan olleet kovin korkeat. Tai no, odotin jotain hauskaa.

Toki kirjassa naureskellaan Kiisken sinkkuvuoden aikana vastaan tulleiden örvelöiden profiilitekstejä, vonkausviestejä ja käsittämättömän paskoja treffejä, mutta pohjavire on enemmänkin epätoivon tuoksuinen kuin kepeää hauskuutta. Mä mietin vaan koko ajan, että ”miksi se tollekin idiootille edes vastasi?”tai että, ”mikä helvetti sen sai noillekin treffeille edes lähtemään?”. Mua ärsytti myös kirjoittajan kepeä ”pojat on poikia” -henkinen suhtautuminen dick pick -ilmiöön.

Tinder-törttöilystä lukeminen vain vahvisti mun jo lyhyellä omalla kokemuksella muodostamaani ajatusta siitä, että minusta itsestäni ei vaan ole tutustumaan ihmisiin tuolla tyylillä. Eikä musta ole kyllä myöskään lukemaan enempää kököistä treffeistä, ohareista ja dick pickeistä. Mut kahlasinpa nyt loppuun kuitenkin.

 

Kaikki ne hetket kun olet yksin – Anneli Vehkoo

Kuusikymppinen kääntäjä Elina kaipaa vielä edes hetkeksi säpinää elämäänsä. Ruuhkavuosia elävä perheenisä Arno puolestaan on väsynyt lähes seksittömään liittoonsa. Elina käy mielessään vuosien takaista eroaan ja on tekee mielessään luopumistyötä vanhan isän ollessa vakasti sairaana. Arno vie lapsia leikkipuistoon ja pohtii vaimonsa kanssa terapiassa miksi he ylipäätään ovat yhdessä.

Arnon ja Elinan on tarkoitus tavata vain kerran, mutta toisin käy.Ihminen kaipaa kosketusta ja kohdatuksi tulemista. Joidenkin ihmisten kanssa on vaikea sanoa mitä suhteelta haluaisi, mikä siinä vetää puoleensa ja mitä se toinen oikeasti itselle merkitsee. Näissä tunnelmissa liikkuu Kaikki ne hetket kun olet yksin ja vuorottelee Elinan ja Ernon kertomusten ja tuntemusten välillä.

Kauniisti kirjoitettu romaani erilaisista elämäntilanteista, elämänjanosta ja vaikeista päätöksistä.

 

Tuntematon Kimi Räikkönen – Kari Hotakainen

Tuskin muuten olisin tarttunut Räikkösestä kertovaan kirjaan, mutta kiinnosti tietää miten formuloista tietämätön, mutta sujuvakynäinen Hotakainen aihetta lähestyy. Alkupäässä kirjaa olikin jonkin verran Hotakaiselle ominaista tekstin sävyä ja sanailua, mutta loppua kohden teksti muuttui tylsemmäksi. Aivan kuin kiinnostus aiheen käsittelyyn olisi kirjoittaessa loppunut kesken, mutta kisa ajettu silti väkisin loppuun.

Mitä itse Räikkösen elämänvaiheisiin tulee, niin siinäkin kiinnostavat vaiheet ovat tarinan alkupuolella. En tiennyt sen tarkemmin miten Kimin tie vei Carting-radoilta F1-kuskiksi, joten vuosituhannen vaihde, tuolloin löytyneet kontaktit ja uralla avittaneet henkilöt ja kuvaus pakulla pitkin Eurooppaa kisoja kiertäneestä kuskista olivat stoorin mielenkiintoisin osa.

Mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä tylsemmäksi kirja käy. Paksuutta teokselle on saatu latomalla loppuun kymmeniä sivuja Räikkösen tilastoja. Eli lyhyt stoori, mutta lähes 200 000 tuhannella myydyllä niteellä uskoisin sen innostaneen edes jokusen lukemista karttavan jannun tarttuneen hetkeksi kirjaan. Ja se on aina positiivinen juttu se.